Sveitsipäiväkirja

Uuden seikkailun alku

2008-03-03T20:31:00.007+01:00

Erasmusvaihtoni Sveitsissä on taakse jäänyttä aikaa, mutta seikkailu Euroopassa ei ole ohitse. Parin vuoden opiskelun jälkeen jatkan kansainvälistymistäni kauniissa Münchenissä Saksan Baijerissa.

Sveitsipäiväkirja säilyy vanhalla paikallaan muistona itselleni ja toivottavasti myös rohkaisevana esimerkkinä omaa vaihtoaan harkitseville tai odottaville opiskelijoille. Uudemmat touhut on kirjattu Saksapäiväkirjaan, jonka aktiivinen elinkaari jatkuu näillä näkymin vuoden 2008 lokakuulle saakka.

Saksapäiväkirja siis osoitteessa http://saksapaivakirja.blogspot.com

-Mika

9.8 Lopun aikoja

2006-08-09T15:31:00.000+02:00

Seison mustan liukuhihnan edessä ja katselen kun tutunnäköinen rinkka ja lumilautapussi lipuu ohi. Pitäisiköhän niille tehdä jotain? Ympärillä on kalpeita pyöreäkasvoisia ihmisiä, joiden jutuista saa pelottavasti selvää. Informaatiota valuu korvista sisään tasaisena puheensorinana joka puolelta ja suorastaan ahdistun kun jokainen satunnainen keskustelu menee suoraan jakeluun ilman autuasta kielimuuria, joka ennen niin turvallisesti suodatti suurimman osan äänimaisemasta höpö-höpö-osastolle. Minua ei erityisesti kiinnosta ”miten sen Railin polvi jaksaa” tai ”onko Rokin matokuuri tepsinyt”.

Helsinki-Vantaan lentoasema – 56 kilogrammaa matkatavaraa, olalle vie!

Asiat tuntuvat yhtä aikaa oudolta ja tutulta. Vessanpöntön kansi sanoo klonks eri tavalla kuin mihin olen ehtinyt tottua. Pankkiautomaatit ovat niin nopeita että hyvä kun saan kortin kaivettua lompakosta kun kone jo tunkee seteleitä sisuksistaan. Kaiken lisäksi nämä setelit mahtuvat lompakkoon ja ovat selkeästi terveellä värinäöllä varustetun ihmisenlapsen suunnittelemia. Kaikki on kauhean helppoa. Paitsi ruokakaupassa. Etsin hyllyistä edelleen M-budget mozzarellaa ja erilaisia valmissalaatteja ja ihan turhaan. Nyt syödään ruisleipää ja piimää.

Odottelen lentokentän kahvilassa Jyväskylään menevää bussia ja pistän silmät hetkeksi kiinni. Koetan pinnistellä viimeisten viikkojen tekemisiäni järjestelemättömästä muistojen albumistani ja hiljalleen tapahtumat hakevat kronologisen järjestyksensä. Filmi alkaa pyöriä heinäkuun lopun kohdalta kun palautan huoneeni avaimia opiskelija-asuntola Tscharnergutin asukastoimiston. Painetaan kuvitteellista pikakelausnamiskaa jotta ei mene nysväämiseksi: luovutan huoneeni, asustelen kerroskaverini nurkissa muutaman yön ajan, raavin päätäni kirjastossa monistenipun edessä viikon verran, teen muutaman tentin, painelen rinkka selässä junalla Saksaan, vietän viikon upeassa Münchenissä kierrellen aurinkoisia katuja, suhailen tuliterän Audi A8:n kyydissä 700km:n päähän Münsteriin, tapaan kavereita Kölnissä, tutustun Alankomaiden Amsterdamiin ja palaan junalla Sveitsiin maisemien vilistessä junan ikkunassa. Vielä pikaiset jäähyväiset Berniin jääville aseveljille ja niin Finnairin kone kaartaa kohti pohjoista. -The End- Filmi loppuu ja projektori sammutetaan.

Parin viikon kuluttua Suomeen laskeutumisesta istun Jyväskylän Kortepohjassa somassa 20m2 yksiössäni ja katselen tuossa ikkunan takana avautuvaa koivikkoa. Kuinkahan sitä suhtautuisi ja sulautuisi tähän elinympäristöön? Tuntuu oudolta palata tuttuihin kuvioihin kun asiat ovat muuttuneet niin, että tunnen itseni tutussa opiskelukaupungissa ulkopuoliseksi. Tunne on aika läheistä sukua sille, jonka kanssa kiertelin Bernin katuja noin kymmenen kuukautta sitten. Mitähän sitä tekisi? Minnehän sitä menisi? Kun ei oikein tiedä että kenelle soittaisi.

Ainakin näin ensialkuun tunnen itseni aika irtolaiseksi. Voihan se olla, että muutaman viikon päästä tilanne on tasaantunut niin, että sama vanha elämän virta on temmannut mukaansa ja vie eteenpäin yhtä rivakalla tahdilla kuin se on tehnyt tähänkin asti. Kai tämä nyt se paluushokki, mistä muistelen jonkun joskus kertoneen.

Sveitsi, Bern, kaverit maailmalla - kaikki tuntuvat jo kaukaiselta unelta.

29.6 Alaston huone

2006-06-29T12:54:00.000+02:00

Nyt on vähän hassu olla. Seinät kaikuu tyhjinä ja lattialla lojuu tavaroita hujan hajan. Vaatekomerossa ei ole kuin...no eihän siellä ole valojakaan. Muutama yksinäinen vaateripustin vain. Kurkussa viivähti pala kun otin ensimmäisen postikorttia pidelleen nastan seinästä. Vastahan minä tänne kompuroin väsyksissä ensimmäistä kertaa ja kaaduin tuohon sängyllä nukkumaan! Ja nytkö sitten pitäisi laittaa tavarat pinoon ja tyhjentää kaikki seinille kerätyt muistot pois. Minne katosi yhdeksän kuukautta? Tässäkö tämä nyt sitten oli?!

Huone pitää luovuttaa huomenna perjantaina kun se sattuu olemaan kesäkuun viimeinen päivä. Viikkasin talvivaatteet siistiin pinoon, sulloin lumilautavehkeet omaan lautapussiinsa ja ahtasin muut hilppeet muovipussiin. Saan jättää kamani säilöön tässä samassa kerroksessa asustelevan kaverin luo, joten voin liikkua lopun aikaa aika vapaasti vähällä varustuksella.

No eiköhän tässä pärjäillä näitten lähtötunnelmien kanssa. Onhan tämä tietty pösilöä ruikuttaa huoneen perään josta on kirjoittanut useita sivuja kärttyisiä raatosaarnoja ja jonka mattoa on niistänyt keuhkoistaan räntäisinä talviaamuina, mutta näin toimii epärationaalinen ihmissydän. Kun pitäisi mennä ovelle, huikata hyvästit ja jatkaa matkaa niin yhtäkkiä tuntuu, ettei maailmassa parempaa paikkaa olekaan.

Huone jääköön, mutta vaihtoaikahan jatkuu vielä muutaman viikon. Kaikki ei ole siis vielä menetetty. Odotan mielenkiinnolla, että mistä ihmeellisistä luolista heräilen heinäkuun 20. päivään asti. Väännän tämän nyt vielä rautalangasta, jotta ymmärtäisin itsekin: Vuokrasopimukseni tämän asunnon osalta päättyy 30. Kesäkuuta. Lento Suomeen on Zürichista 20.7. Tässä välissä on siis noin 20 päivää kulkurin elämää tuttavien nurkissa rupsutellen ja saksanmaalla matkustellen. Opintoja Bernissä on jäljellä enää kahden tentin verran ja ne käyn hoitamassa pois kuleksimasta ensi viikolla. Heinäkuun kuudennen päivän jälkeen kun tentit on tehtynä otan rinkan selkään ja suuntaan kohti Münchenia, josta minulle on luvattu patja ja jalkapallofinaali olutteltassa. Siellä kun aikani ällistelen niin suunnitelmana on jatkaa matkaa Münsterissa asustelevaa kaveria tervehtimään. Siinä on Köln ja Amsterdam ihan nurkan takana, joten elättelen toivoa myös siellä vierailemisesta. Nyt se on reissattava kun aikaa kerran on. Kustannuksetkin pysyttelevät olemattomina kun voin asustella kavereideni luona ja matkustaa junalla lyhyitä etäisyyksiä. No lyhyitä ja lyhyitä, onhan Munchenista toki matkaa Munsteriin, mutta suomen matkoihin suhteutettuna väli on yks kullin luikkaus näin kansankielellä ilmaistuna.

Nyt on taas luottamusta siihen, että saan nämä tavarani kannettua täältä myös pois. Vielä pitäisi selvittää miten Finnair suhtautuu 10kg:n rinkkaan jonka seurana on 20kg lautapussi. Matkatavaroiden enimmäispaino on 20kg, mutta kuuluuko lumilauta tähän rajoituksen alaisuuteen? Se selvinnee lentokentällä check-in luukulla kun esitän parhaan ”hei olen luotettava nuorimies, jonka kohdalla voi tehdä poikkeuksen tyhmiin painorajoituksiin”-hymyni puntarin lukemia tuijottavalle virkailijalle. Harjoittelen peilin edessä joka aamu - ”Skudaa, jag heter Mika Friman. Tässä matkatavarani!”

Olen loppujen lopuksi aika hyvässä tilanteessa kymmenen ylimääräisen matkatavarakiloni kanssa verrattuna toveriopiskelijoihini joille tuntuu kertyneen riittävästi tavaraa standardikokoisen laivakontin täyttämiseksi. Jos laskettelukamani unohdetaan on matkatavaroitani selkeästi alle 20kg. Täällä ollessa kampetta ei ole kertynyt kuin muutaman kirjan ja t-paidan muodossa. Hyvin olen siis rahani juonut. (Kotiväelle tiedoksi: edellinen oli tietenkin vitsi ja olen edelleenkin täysin raitis!)

No minäpä jatkan tässä pakkailua, että saan homman jossain välissä hoidettua...

28.6 Juhannus!

2006-06-28T11:06:00.000+02:00

Juhannus meni jo aikaa sitten ja useimmilla meistä on vain hämäriä muistoja torstain ja maanantain välisestä yöstä, mutta jospa kokeilisin siitä huolimatta käydä läpi omakohtaiset kokemukseni yleisellä, mutta erittäin huolellisesti valikoidulla tasolla. Sveitsiläinen juhannus vietettiin Keski-Euroopan Kemissä eli Zürichissa. Siellä opiskeleva Kuusiston Ville tarjoutui laupiaan samarialaisen tavoin majoittamaan seitsenhenkisen suomiporukkamme valtavan asuntonsa olohuoneen lattialle.

Liikekannallepano kohti Zürichia suoritettiin perjantaina ajelemalla junalla kohti Worb Dorfin idyllistä panimoa, jossa saa kesäperjantaisin klo 14-18 Zwickel-nimistä sameaa olutta suoraan panimon vanhalla lastauslaiturilla olevasta masiinasta edullisesti frangin per annos. Muutaman tuopillisen jälkeen alkoi laulattaa, naurattaa ja ryhmämme jäsenet päättivät ostaa panimon tuotetta myös matkaevääksi. Kassasedän laskuvirheen ansiosta ensimmäisestä korista maksettiin ainoastaan pantit ja toisen korin sisällöstä vain vaatimattomat 11 frangia (7€).

Voin silminnäkijänä kertoa, että tunnin junamatka Zürichiin oli äärimmäisen eläväinen ja äänekäs. Koska varsinaisia istumapaikkoja ei ruuhkaisessa junassa ollut, vietimme matkan seisaaltaan vaunun eteisessä, jossa muutama varusmies joutui todistamaan mm. Kikan Sukkula venukseen- ja Apinamies-kappaleet sekä joitain muita valikoituja juomalauluja asiaankuuluvilla koreografioilla havainnolistettuina. Varusmiehet ovat tiettävästi edelleen vahvassa lääkityksessä.

Tässä vaiheessa on syytä selventää, että tämä mainitsemani suomiporukka koostui kuudesta tyttölapsesta, joita minä koetin toppuutella ja pitää poissa hankaluuksista tämän juhannuskiertueen ajan. Voin kertoa, että täydessä juhannuställingissä kahta olutkoria mukanaan raahaava, laulaen liikkuva ja suomeksi kiroava vaaleaverikköseurue voi saada osakseen hyvin pitkiä katseita vilkkaalla rautatieasemalla ja aiheuttaa yleistä pakokauhua. Itsehän toimin lähinnä joukkueen huoltajana ja pysyttelin suurimman osan ajasta jossain tapahtumien taustalla josta hiippailin tarkastamaan vauriot aina tomun laskeuduttua.

Juhannus sujui siis kosteissa merkeissä huonosti nukkuen ja paljon syöden. Tässä yhteydessä kostea tarkoittaa tietenkin runsasta uimista ja vesisateessa makkaran paistamista, joita ilman keskikesän juhla tuntuisi lähinnä tyhjänpäiväiseltä muniin puhaltelulta. Tunnelmaa laimensi ainoastaan Sveitsin valitettavan pieni sääskikanta, joka ei tiettävästi onnistunut aiheuttamaan yhtään kutisevaa pahkaa ryhmämme jäsenille.

Nuoruusiän dementiasta johtuen perjantaista ei ole Zürichiin päästyämme juurikaan muistikuvia ja lauantaikin tuntuu melko utuiselta. Jossain välissä joku ui joessa, osa poltti selkänsä auringossa ja osa karkasi kohti Berniä ihan omia aikojaan. Lauantai-illan vietimme pienen lammen vieressä, jossa paikallinen suomiseura vietti juhannusta noin 30 hengen voimin syöden, juoden ja jätkänkynttilöiden kanssa touhuten, kunnes ukkosmyrsky lopulta kasteli ihan kaikki ja kaiken sisältä ja ulkoa. Savuava nuotio ja mustaksi palaneita makkaroita, joiden ympärillä huojuu litimärkä lauma öliseviä ihonvärisiä pötkylöitä. Tätä lähemmäs Suomea ei Sveitsissä pääse!

21.6 Aare

2006-06-22T01:48:00.000+02:00

Sveitsissä ei ole montaa järveä eikä merenrantaa senkään vertaa. Jokia sentään on muutama ja niistä sitten nautitaankin koko rahan edestä. Lämpimiä kesäpäiviä on ollut sen verran, että Bernin halki virtaavan Aare-joen lämpötila alkaa olla noin +18°C, joka on ihan riittävä uimista varten, joskin jotkut vilukissat pillittävän sen olevan vielä liian kylmää.

Itsehän olen uimataidoiltani Suomen armeijan luokituksen mukaan ”uimataidoton”, koska jaksoin uida vain 100m yhtäjaksoisesti rajan ollessa muistaakseni 200m. Tekniikkani on ”Tarzan krokotiili kintereillään”, joka tunnetaan myös ”varo tai hukut”-tyylinä. Kyseessä on siis äärimmäisen voimakkaasta Johnny Weissmuller-henkistä kauhomisesta lähes pystyasennossa, joka vie voimat nollaan minuuteissa ja aiheuttaa kiusallista lihaskipua seuraavina päivien aikana.

Koska lapsuusaikoinani muistutin hyvin ravittua maitovalasta, en viihtynyt rannoilla tai uimahalleissa erityisen hyvin. Vesi on myös ollut minulle elementti, jota olen, sanotaanko nyt diplomaattisesti, aina kunnioittanut, joten siinä polskiminen ei ole koskaan edustanut minulle sitä suurinta hupia. Näin lähempänä aikuisuutta en ole missään vaiheessa ollut riittävän motivoitunut oikean tekniikan opettelemiseen ja niinhän se yleensä menee, että asiat joissa olisi eniten parantamisen varaa ovat niitä vähiten kiinnostavia. Syöhän se miestä kun kuka tahansa aerodynamiikasta ja lihaskunnosta riippumatta kykenee hyvän tekniikan hallitessaan liukumaan vedessä sulavan vaivattomasti useita kilometrejä yhteen menoon minun pysytellessä turhauttavasti lähes paikallani pontevasta räpiköimisestä huolimatta. Pitäköön tyhmän uimisensa!

Eilen kokoonnuimme Aaren rannalle Marzili-nimiselle rannalle moikkailemaan Maaliskuisen Engelbergin lasketteluleirin aikaisia tuttuja rantalentopallon ja yleisen hölmöilyn merkeissä. Keli oli lämmin, joten joessa oli uimareita ihan kuhinaksi asti. Jossain vaiheessa iltaa uiminen tuli puheeksi meidänkin sakissa ja ajattelin, että onhan sitä käytävä Aaressa lillumassa vaikka voimakas virtaus vähän arveluttaakin. Kovasti oli kaikki kehuneet mukavaksi kokemukseksi. Sen ihmeempiä miettimättä otin sitten paitaa pois ja marssimme joenrantaa kohti.

Kävelimme joenrantaa ylävirtaan muutaman sata metriä, jotta voisimme nousta vedestä suurin piirtein paikalla, jossa kaikki tavaramme olivat. Kuulemma Aaressa ei varsinaisesti tarvitse muuta kuin kellua ja virta vie omaan tahtiinsa mennessään. Nyt kun oikeastaan ensimmäistä kertaa katselin jokea tarkemmin, tuntui virta suorastaan hurjalta. Tuonneko minun pitäisi muka loikata?

Kuvittelin, että laskeutuisimme virtaan ihan rauhallisesti jostain rantakivikolta, mutta tämä nähtävästi ollut se kaikkein maskuliinisin tarjolla olevista vaihtoehdoista. Tosimiehet ja naiset tietty loikkaavat jokeen sillalta vajaasta kolmesta metristä, mielellään pää tai ahteri edellä kovasti matkalla kiljuen.

Kävelemme noin 30 metriselle sillalle ja pysähdymme sen keskivaiheille tuijottelemaan alas virtaan. Ilmassa on yleisen hermostunutta naureskelua ja huonoja vitsejä terävistä kivistä ja krokotiileistä. Koetan olla ajattelematta koko tilannetta ja nostan jalkani kaiteen yli. Sydän kyllä läpättää, mutta hassusti mieli on melko tyyni. Vilkuilen mukana tulleita kavereitani kaiteen ulkopuolella seisoskellessani ja manailen jotain itsekseni. ”Mitähän ihmettä minä tässä oikein touhaan...?” Tarkistus ylävirtaan ettei kukaan ole tulossa sillan alta ja ensimmäinen seurueesta hyppää. Sitten toinen, kolmas ja nyt olen yksin kaiteessa kiinni. Aika tuntuu hidastuvan. Tummanvihreää vettä valuu allani valtavana massana ja uimakavereideni veteen tekemät loiskahdusjäljet ovat jo melkoisen matkan päässä. Päässä ei liiku mitään. Polvet koukistuu, oikea käteni nousee ja ottaa nenästäni kiinni, oikea jalka kurottautuu sillalta poispäin ja vasen tekee jotain sekavaa ponnistamisen ja pudottautumisen välimaastosta. Vasemman käden sormet irrottautuvat kaiteesta ja olen ilmassa. Silmät menevät tahtomattani kiinni ja tipun alaspäin enempivähempi etukenoisessa istuma-asennossa jalat edellä.

Korvissa jyrähtää kun loiskahdan veteen persaus edellä. Hetken voimakkaan kohahduksen jälkeen veden ääni vaimenee nopeasti ja kuulen vain sihinää. Pyrin kohti pintaa. Suljettujen silmäluomieni läpi näen valoa ja räpistelen ylös sitä kohti. Vettä ja lisää vettä, kuinka kaukana se pinta oikein on? Aika matelee ja minä poljen ja kauhon. Korvissa kohahataa taas kun pääni nousee pinnalle. Aika ottaa jälleen normaalin vauhtinsa ja minä auon silmiä ja haukon happea sisääni. Kaverit vilkuttavat edellä valuen ja nauravat jotain.

Virta vie juuri niin vauhdilla kuin ajattelinkin. Vaikka pelkkä kelluminenkin riittäisi poljen vettä ihan varmuuden vuoksi. No ihan mukavaahan tämä kuitenkin on. Vesi ei tunnu kylmältä vaikka vieressäni kelluva tanskalainen liikunnanohjaaja toisin väittääkin. Jos korva käy vedenpinnan tasolla kuulen kihinää, joka tulee kai veden suhistessa pohjassa ja rannalla olevien kivien lomasta. Ei mene montaa minuuttia kun veden polkeminen alkaa hiljalleen väsyttää ja voisin jo nousta rannalle. Ongelmana on tietty ilmeisen kova virta ja joissain paikoissa rannalla olevat terävät kivet. Maltan vielä mieleni ja uin hiljalleen joentörmää kohti virran suuntaisesti. Vihdoin pääsen riittävän hyvältä vaikuttavalle paikalle ja jalas koskettavat pohjaa. Pääsinpäs rantaan. Koko ukko tutisee ja kädet tuntuvat väsyneiltä kun kävelen kohti nurmikenttää jonne jätimme tavaramme. Shortsit valuvat vettä ja asfaltilla olevat pikkukivet nipistelevät jalkapohjassa. Hui saakeli! Ensimmäistä kertaa hyppy veteen ja ensimmäistä kertaa virran vietävänä. Koetan näyttää tyyneltä ja juttelen uimakavereilleni rennosti niitä näitä. Sydän läpättää vieläkin melko nopsaan. Lainaan pyyhettä ja kuivailen tukkaani.

Aurinko paistaa ja ilmassa on kai ukkosta kun pää tuntuu hassulta. Voisinpa palkita itseni vaikka oluella.

16.6 Aktiivisia aikoja

2006-06-16T14:04:00.000+02:00

Hiekka vähenee tiimalasissa. 34 päivää ja Suomeen. Itse en ole vielä vääjäämättömän kotiinpaluun läheisyyttä täysin tajunnut, mutta huomaan kuinka illanvietot ja aktiviteetit ovat lisääntyneet ja yleisesti ottaen eletään kuin lopun aikoja. Jokaisesta päivästä yritetään tiristää viimeisetkin minuutit ja jostain syystä esimerkiksi vuorimaisemat vaikuttavat jälleen tuijottamisen arvoisilta. Kohta niitä ei enää näe.

Tuntuu, että joka päivä tapahtuu kaikkea niin paljon kaikkea, että mitään ei saa kirjoitettua ylös. Olen katsonut jalkapallo-ottelua Puolan suurlähetystössä, syönyt racklettea sveitsiläisten jamppojen luona, jotka ovat olleet suomessa vaihdossa, tullut kumiveneellä jokea alas Thunista Berniin 30km, ottanut joenrannassa aurinkoa, uinut tuossa lähellä olevassa uima-altaassa, grillannut, kaljotellut, katsonut vähän lisää jalkapalloa ja vaikka mitä muuta. Joka päivä jotain.

Luentoja ei ole paljoa ja ne vähätkin tuntuvat vastenmielisiltä. Yliopiston sisätiloihin meneminen vaatii tahdonvoimaa enemmän kuin useimmilla meistä riittää. Muut suomalaiset ovat hurahtaneet auringon ottamiseen täysin ja pyhittävät tunteja päivässä nurmella makailemiseen. Itse koetan olla maltillinen ja suojata jo kerran palaneen nahkani liialta poltteelta.

Miettisen Oskari, joka vaikuttaa Erasmuksena Achenissa, Saksassa tuli Keski-Euroopan kiertueensa päätteeksi kyläilemään ja minä koetin näyttää paikkoja hänelle ja viehättäville seuralaisilleen. Oskarihan opiskelee Jyväskylässä samaa TJT:tä kuin minä joten tuttuja ollaan jo entuudestaan. Aloiteltiin iltaa Gürten-harjun päällä grillailemalla, siirryttiin keskustaan oluelle ja siitä Reitschulen kahvilan parvekkeelle nojailemaan. Viihdyin kyllä porukassa hyvin ja vierailijatkin tuntui hymyilevän. Runsaalla oluen nauttimiselle lienee jotain vaikutusta asiaan, mutta mukavaa oli muutenkin.

Jalkapalloa tulee joka tuutista joka puolella maailmaa ja myös täällä. Itse olen seurannut pelejä ihan sosiaalisista syistä ja ihan jännähän noita pelejä on tuijottaa muutaman oluen jälkeen. Puola – Ecuador-pelin katsoin Puolan suurlähetystössä Bernin vanhemmassa kaupunginosassa, jonne sain kutsun Puolalaisten kavereitteni kautta. Suurlähetystön virkaa toimittavan kartanossa oli tarjolla juotavan ja suolaisen naposteltavan lisäksi ihan täysi grillikattaus, joka tarjoiltiin takapihalla olevassa puutarhassa. Paikalla oli noin 50 henkeä, joista tietty valtaosa oli Puolalaisia, mutta myös Bernissä sijaitsevien muiden maiden suurlähetystöjen väkeä. Puoliajalla potkittiin jalkapalloa ja saatiin aikaiseksi muutama kauhun hetki suurlähetystön ikkunoiden karmien kanssa. Muutama kukkapuska sai myös valitettavia osumia harhautuneista keskityksistä johtuen. Kerrassaan mukava ilta yllättävässä ympäristössä. Ilmaisella oluella ja ruualla ei tietty voi oikein pahasti pieleen mennäkään.

Nyt istun tässä olohuoneessa. saksalainen Lasse syö riisiä sienikastikkeella ja sveitsiläiset tytöt katsovat telkkaria. Ulos kun tihrustaa tuosta isosta ikkunasta niin näyttää aika pilviseltä. Tuoksuu tuo Lassen sapuska niin hyvälle, että taidan itekkin jotain ruveta touhuamaan ruuan kanssa. Että tämmöstä. Tavallista.

6.6 Bernissä taas

2006-06-06T10:02:00.000+02:00

Reissaukset on nyt sitten toistaiseksi reissattu ja seuraavaksi keskitytään tentteihin. Bernin komennusta on jäljellä aika tarkalleen puolisentoista kuukautta ja osa kavereista juttelee jo tavaroiden pakkaamiseen ja kotiasioiden järjestelemiseen liittyviä juttuja. Itselläkin pitäisi miettiä asuntoa Jyväskylästä, varmistaa lennot ja miettiä, että kuinka helposti saan vaatteet, kirjat, kengät ja tuon lumilaudan rotiskon suomeen kiikutettua. Onneksi varasin menopaluu-lennot jo lokakuussa niin on sekin kustannuserä maksettuna.

Jännästi sain lokakuussa lippua varatessani paluupäivämäärän oikein: liput on varattu 20.7 kun seuraavana aamuna pitäisi olla Jyväskylässä KV-toimiston tutorkoulutuksessa istumassa Suomeen tulevia vaihtareita varten valmistautumassa. Vähän vaan hirvittää kun lippujen mukaan olen Helsingissä vasta iltasella 23:30 ja siitä on vielä matkantekoa jyväskylään melko pitkästi. Lentolippuni on onneksi muutettavaa mallia, joten ehkä saan vaihdettua lennon ajankohdan lähemmäksi iltapäivää. Asiaa tutkitaan.

Valencian reissun jälkeen Bernissä on ollut kylmä kuin ryssän helvetissä. Opiskelija-asuntolamme lämmitys on näppituntuman perusteella napsautettu pois päältä ja kun ulkolämpötila keikkuu tuolla +10°C kieppeillä alkaa sisällä tuntua ilma yllättävän raikkaalta. Olen pitänyt huoneessani ikkunat suljettuina ja kaikki neljä lamppua päällä päivät pitkät, jottei sormet menisi sinisiksi koneen ääressä istuskellessani. Säätiedotus lupailee jo lämpenevää, joten eiköhän nuo lamputkin saa kohta sammuttaa.

24.5 Valencia

2006-05-24T19:06:00.000+02:00

Hupsistarallaa sitä taas löytää ittensä kummallisten näppäimistöjen äärestä kun uskaltaa vain lähteä. Slovenia ja Kroatia tuli muutaman kaupungin osalta nähtyä ja nyt etsin kirjaimia koneelta, joka puhuu espanjaa. Tuossa aukinaisen ikkunan alla vonkuu autoja ohi jatkuvalla syötöllä ja lämpömittarissa on jotakuinkin kolmisenkymmentä plus astetta varjoisessakin nurkassa. Tulin tänne Valencian lämpöön Puolasta kotoisin olevan Aleksandran kanssa hänen kavereitaan moikkaamaan ja tässä olisi tarkoitus ottaa aurinkoa tuonne ensi maanantaihin saakka.

Rahaa en nyt ihan mahottomia summia ole tähän reissuun tuhlannut kun lennot järjestyi edullisesti ja asumisesta ei tarvitse sen kummemmin maksaa. Aleksandra eli lempinimeltään Ola (elkää kysykö mikä yhteys näillä kahdella nimellä muka on) oli täällä viime vuonna vaihdossa ja nyt sitten morjestellaan tuttuja paikkoja ja paikallisia kavereita. Ite tunnen Olan tuolta Bernistä kun samassa kerroksessa kerran asutaan.

Valencia on tässä Katalonian (eli Espanjan) länsirannalla välimeren rannalla. Olisko Espanjan toiseksi suurin pitäjä ja aika tiiviiseen pakattua seutua. Keli on aurinkoinen kuulemma 300 päivää vuodessa ja näin toukokuun lopupuoliskolla lämpötila pyörii noin +30 kantturoissa. Paikoittain kadut ovat melko rupuisessa kunnossa, mutta sitten löytyy taas toistakin ääripäätä koreudessaan. Keskustan läpi kulki ennen joki, mutta jossain vaiheessa iimevuosisadan puolen välin paikeilla nämä veijarit ohjasivat joen kaupungin ulkopuolelle ja ranentelivat vedeltä vapautuneen joenpohjan täyteen puistoja ja aivan mahottomia rakennuksia. On ostoskeskusta, hienoja hotelleja, delfinaariota ja taidemuseota vaikka hyry mycket. Ja isoja kuin mahoton.

Mukavaa täällä on näin kolmen päivän kokemuksen perusteella ollut. Emäntämme Rita on kokkaillut todella upeita ruokia joten ei ole minunkaan tarvinnut nälissään kiukutella. Jos ei rannalle olla iltasesta menty sangrian kanssa läträämään niin sitten on katseltu vanhoja Marxin veljesten komedioita tai valloitettu eurooppaa Espanjankielisen Risk-lautapelin ääressä. Mukavata.

Huutelen lisää jos tulee jotain mainitsemisen arvoista. Siihen asti moi isolla moolla!

9.5 Ljublijanaan!

2006-05-09T19:36:00.000+02:00

Tavarat on pakattu reppuun ja viimeisen kolmen tarkistuskerran perusteella passi todellakin on olkalaukussa. Pari t-paitaa, pyyhe, muutamat bokserit, shortsit, pesuvehkeet, sukkia ja kameran laturi. Tärkeimmät on mukana. Ai niin se kamera! Vetasen vielä Spagetin pestolla naamariin ja kävelen tuohon parin sadan metrin päähän rautatieasemalle. Ensin keskustaan, siitä Zürihichin junaan, siellä vajaan tunnin odottelu ja sitten Zagrebia kohti puksuttelevaan yöjunaan.

Hyvät kaverini Martin ja Tadeja kutsuivat minut kyläilemään Ljublijanaan, Sloveniaan. No sinne sitten! Oleskelen siellä näillä näkymin keskiviikosta sunnuntaihin, mutta koska paluulippua ei ole ostettuna niin mistäs tuota tietää tarkasta kotiutumisajasta. Perillä paikanpäällä olen aamulla puoli yhdeksän aikaan. Saapa näkyä kuinka freesissä kunnossa sitä ollaan kun yö piereskelty hikisessä vaunussa.

Äkkiä nyt loput ruoka suuhun ja menoks!

3.5 Valpurinpäivä ja sen jälkeinen elämä

2006-05-03T13:00:00.000+02:00

Sinne meni jo toinen vappu putkeen maailmalla reissatessa. Viimevuonna tähän aikaan rellestin Barcelonassa ja nyt sitten ällistellään ylioppilaiden ja suomalaisen työn juhlaa täällä Bernin suvessa. Kokoonnuimme sunnuntaina puolen päivän aikaan yliopiston päärakennuksen eteen isolle nurmikentälle nautiskelemaan eväitä suomivoittoisella porukalla ja niinhän siinä kävi, että kun olimme hetkisen napostelleet juustoja ja salaattia, kaivoi joku kuoharipullon repustaan, sitten toisen, jollain sattui olemaan kolmas ja niin edelleen nopeasti kiihtyvällä tahdilla kunnes illan tultua piknikpaikkamme viereen levittäytyvästä pullomerestä oli tullut yleinen turistinähtävyys, jota vitsikkäimmät ohikulkijat kävivät oikein valokuvaamassakin. Itsehän otin ihan muutaman maljallisen ikään kuin tehostamaan ruuansulatusta ja tiettävästi ryyppy silloin tällöin tekee myös hyvää sydämelle. Aurinko paisteli hajanaisten pilvien seasta mukavan lämpöisesti ja nurmikentällä oli muitakin seurueita samoissa puuhissa. Illan viiletessä siirryimme sisätiloihin jatkamaan ja perin Sveitsiläisen racklette-aterian jälkeen olo oli kuin betonilla täytetyllä kumiveneellä. Kotiin mars, pää tyynyyn ja taju pois.

Vaan eipäs ollut kesäinen pikniksää vielä riittävän lämpöinen koska nyt tuntuu ties kuinka monetta kertaa tämän vuoden aikana, että kurkkuun on asettunut keskikokoinen siili ja päässä suhisee siihen malliin, että kuumetta voi hivenen olla jossain kohtaa sisuskaluja. Köllötellään nyt sitten sisällä ja odotellaan parempaa oloa. Olen kyllä koittanut popsia omenoita ja vitamiineja, mutta vähän väliä joku osa kropasta tuntuu tulehtuvan ja turpoavan, että tiedä tässä sitten johtuuko huono kunto naapureista, ruokavaliosta, naapureiden ruokavaliosta vai siitä, että Feng shui-sisustusopin mukainen qi-energia ei pääse virtaamaan huoneeni läpi riittävän hyvin. Kyseessä täytyy olla kyllä äärimmäisen tyhmä ja likinäköinen energiavirta jos se ei näitten muutamien hassujen huonekalun ja vähien kirjojen läpi pysty kohtuudella rymyämään. Ehkä syy on sittenkin siinä kellertävässä nesteessä, joka valuu jääkaapissa jostain ylemmiltä hyllyiltä ruokieni päälle. Tai kenties käsien, astioiden ja pöytien pyyhkimiseen käytettävät monitoimiset keittiöpyyhkeet todella ovat niin likaisia kuin miltä ne vaikuttavat. Tai ehkä minut vain on kasvatettu desinfioidussa pumpulissa ja olen yksinkertaisesti liian pehmeä.

Onni on sellainen lyhyt kausi kurkkutulehduksien välissä kun sylki ei ole harmaanvihreää tytisevää hyytelöä ja kauppalaskussa ruokatarvikkeiden osuus on niistovälineitä suurempi.

Lämpömittari keikkuu +20°C nurkilla ja ulos tekisi mieli. Olen suunnitellut tässä jo jonkin aikaa polkupyörän vuokraamista, vaan en ole vielä saanut asiaa hoidettua. Asunnoltani on matkaa keskustaan aika tarkalleen viitisen kilometriä ja kävellen sen taitaa noin kolmessa vartissa. Polkupyörällä välin hurauttaa jopa alle 15 minuutissa. Junalippu lopuksi aikaa maksaisi noin 110 euroa ja polkupyörän vuokraaminen olisi kolmeksi kuukaudeksi noin 65 euroa, joten ei tässä mistään valtavista taloudellisista säästöistä ole kyse. Kai se pyörä toisi oman vapauden liikkumiseen nyt kun säät ovat hyvät ja etäisyydet melko vähäiset. Pyörän vuokraan sisältyy myös korjaaminen, joten jos käy niin että penkki pyörähtää päin persettä ja renkaat alkavat yllättäen laahaamaan maata, ottavat ammattimiehet kapistuksen huollettavakseen. Ja kun kyseessä on vuokrakampe, on siitä eroonpääseminen helppoa kun kotiudun tuossa heinäkuun loppupuolella.

24.4 Pimeää ja lämmintä

2006-04-24T12:32:00.000+02:00

Kelit ovat jo tasaantuneet miellyttävän aurinkoisiksi, eikä sohjoa ole satanut enää pitkään aikaan. Nurmikot rehottavat jo vihreinä ja puissakin on lehtiä aika mukavasti. Menneellä viikolla yliopiston päärakennuksen edessä oleva nurmikenttä oli leikattu, enkä tainnut olla ainoa joka tunkkaisessa luentosalissa vietetyn parituntisen jälkeen seisoskeli nurmikon reunalla silmät suljettuina ilmaa nuuhkien. Leikatun nurmen tuoksu tuo mieleen Juhannuksen seudun koti-Torniossa - Ruohonleikkurin kovaääninen pärinä soi korvissa ja silmien edessä avautuvat mummolan tuskastuttavan laajat nurmikentät, joiden leikkaamiseen menee useammallakin leikkurilla niin pitkään, että kun ”vihreän mökin edustan” ja ”kolmion” sekä ”savusaunan kentän” on saanut vihdoin leikattua, on ensimmäiseksi parturoidun alueen yliaktiivinen nurmi ehtinyt jo palautua alkuperäiseen, rehottavaan tilaansa ja työn saa kohta aloittaa alusta. Muistutan itseäni, ettei pesuhuoneesta nurmikentän yli savusaunaan vedettyä puutarhaletkua saa yliajaa leikkurilla ja kolmiossa olevia kuusentaimia pitää muistaa varoa.

Jospa sitä heinäkuun lopussa pääsisi savusaunaan pesemään kymmenen kuukauden sveitsikuonat nahastaan. Sauna on asia jota täällä todella kaipaa. Kävin pari viikkoa sitten paikallisessa kuntoilukeskuksessa maksamassa itseni kipeäksi kusilämpimästä vesialtaasta, höyrykopista ja naurettavasta sanaviritelmästä, jonka kiukaan paljaana hehkuville vastuksille lirisi automaattisesti muutama tippa vettä varttitunnin välein. Ilma oli niin kuiva, että jos siellä olisi tulitikun riipaissut niin kyseistä kuntoilukeskusta olisi saanut keräillä Bernin lähimetsistä aika pitkään. On joitain pyhiä asioita joilla ei pidä leikkiä ja yksi tällainen instituutio on nimeltään suomalainen sauna.

Kevät on täällä muutaman kuukauden Torniota edellä. Ulkona pärjää helposti t-paitasillaan ja muutaman kerran ilma on ollut jo suorastaan väsyttävän kuuma. Yöt ovat kuitenkin viileitä ja kun ikkunan jättää auki, voi normaalin peiton kanssa nukkua mukavan vilpoisesti. Pimeä laskeutuu Bernin ylle Sveitsiläisen täsmällisesti kello 21:00 ja jatkaa kuulemma suurin piirtein samalla aikataululla koko kesän. Tämä tuntuu oudolta, koska kotipuolessa olen tottunut siihen, että kun linnut laulaa ja ruoho on vihreää, on myös päivänvaloa tarjolla vuorokauden ympäri. Vaan toisin on täällä. Tuntuu hankalalta ajatella, että kesästä huolimatta päivä ei pitene tästä sen pitemmälle ja esimerkiksi lenkillä käyminen pitää hoitaa alta pois rajoitetun päivänvalon aikaan. Toisaalta lämpimät ja pimeät illat ovat omalla tavallaan tunnelmallisia. Asuntolamme katolla 20. Kerroksessa oli mennäiltana turkkilaisen pojan ja puolalaisen tytön synttärikekkerit ja mukavahan sieltä ylhäältä oli katsella ympärillä tuikkivia Bernin valoja kylmä oluttölkki kourassa. Voisihan sitä tietty olla kurjempiakin tapoja viettää iltaa.

Eräänä toisena iltana espanjalais- ja puolalaisvoittoisella porukalla grillaillessamme popsimme makkaroita ja makaronisalaattia naapurin opiskelija-asuntolan parvekkeella lämpimän iltatuulen huljutellessa pulisonkeja. Makkarat olivat aika pitkälti suolalla täytettyjä siansuolia joita maistellessa ikenet tuntuivat suojautuvan vetäytymällä kohti takaraivoa ja aina suupalan jälkeen aivot eivät jostain syystä saaneet yhteyttä kieleeni, joka oli päättänyt heittäytyä tunnottomaksi vastalauseena vastenmielisen ylisuolatun grillieineksen suuhun sullomiselle.

Juttelin tuttujen kanssa niitä näitä kun yhtäkkiä parvekkeen palotikkaita pitkin nousta ähisee kaksi sinipaitaista poliisia. Nojailin seinään kädet taskuissani enkä hämmästykseltäni pystynyt muuta kuin aukomaan suutani ja nostelemaan kulmakarvojani naama kysymysmerkin ruumiillistumana. Mitä ihmettä? Mistäs nämä karhun kokoiset pamppukeijut tänne ilmaantuivat ja ennen kaikkea miksi? En tietääkseni ollut tehnyt mitään suurempia rikkomuksia! Vaikka toinen puoli minusta tiesi, että tässä täytyy olla kyseessä väärinkäsitys, kävi toinen puoli läpi listaa mahdollisista rikkomuksistani - oleskelulupani pitäisi olla kunnossa enkä muistaakseni kantanut tänä iltana mukanani aseita ja räjähteitä enempää kuin omaa käyttöä varten.

Pitkän ja rauhallisen Sveitsinsaksaksi toimitetun puheenvuoron aikana paksumpi ja ilmeisesti vanhempi konstaapeleista selvitti otsaa hiestä pyyhkien seurassamme olleelle paikalliselle opiskelijalle kuinka naapuritalon asukkaat olivat kiukustuneet kovaäänisestä mellastamisestamme ja soittaneet poliisit rauhoittelemaan grillailuiltamaamme. Kello oli kyllä jo kaksitoista ja onhan tietty totta, että viitisentoista henkeä parvekkeella jutustellessaan voi häiritä ikkunat auki nukkuvaa lähiseutua, mutta siitä huolimatta tuntui liioitellulta selvitellä asiaa poliisin kanssa. Ei kovaäänistä musiikkia, ei sen kummempaa kiekumista tai muutakaan rellestämistä. Odottamattomat vierailijat ottivat sveitsiläisen puhemiehemme tiedot ylös ja pyysivät pysyttelemään sisätiloissa jotta naapurusto saisi nukkua. Olo oli jälkeenpäin vähän hölmistynyt – jos rauhallinen, suorastaan aneeminen grillailuilta tulkitaan tilanteeksi jota on tarpeellista rauhoitella aseistautuneen poliisipartion voimin niin millaisia resursseja paikallisilla viranomaisilla olisi varastossa esimerkiksi keskikosteita skandinaavisia juhannusjuhlia varten jolloin vääjäämättä päädytään tilanteeseen jossa äärimmäisen alaston ja humalainen mullikuoro huutolaulaa Maammelaulun ensimmäisen säkeistöä lähes oikein sanoin, ammuskelee hirvikiväärillä pilkkaa navetan seinään ja myöhemmin aamulla yrittää humalaisella itsevarmuudella todistaa kuinka tämä meidän suvussa sata vuotta ollut traktori kiipeää tuon naapurin takapihalla pönöttävän muhakasan päälle että heilahtaa!

No realismin nimissä on tietty todettava, että ei ne mullikuoron pojatkaan kerrostalolähiössä tolskaa vaan horjahtelevat alastoman koreografiansa siellä missä sille on tilaa eli keskellä järvien täyteistä metsikköä jossa oravan kokoiset sääsket ja paarmat istuvat kuusenoksalla vierekkäin odottamassa, että saunasta mölisten horjuneet alastomat lihakimpaleet jäähtyisivät riittävästi veren laskemista varten.

Niin tässä käy, että kolmen kuukauden päästä kotiuduttuani romantisoin Suomen saunakulttuurin sijasta Sveitsin alppeja, suklaata ja juustoa tippa silmässä. Aina on nurmi vihreämpää siellä mistä sitä ei ole vielä leikattu. Tai jotain.

13.4 Koiranpaska haisee ja aurinko paistaa

2006-04-13T19:53:00.000+02:00

Bernissä kaikki ennallaan. Arvaamaton kevätsää heittelee taivaalta vuorotellen vesipisaroita ja etäisesti lunta muistuttavaa vaaleaa sohjoa. Muutaman aurinkoisen päivän aikana olen onnistunut jo polttamaan naamanikin Aare-joen rannassa terassilla istuskellessa. Nyt on sitten nokka ja posket hellänä ja punakkana.

Mari oli täällä kyläilemässä kymmenisen päivää. Kiertelimme Bernin katuja ja tutustuimme molempiin sen jännittävistä nähtävyyksistä useampaankin otteeseen. Teimme myös excursion Bernin Sipulimarkkinoilla marraskuussa tapaamani Martinin luo Frutigenin pieneen alppikylään. Pöytään oli nostettu racklettevehkeet jonka ääressä askarreltiin juuston, pottujen ja lihan parissa vatsat täyteen. Tuhdin juustoaterian päälle nautimme sivistyneesti pullollisen pakastekylmää Minttua jota myös Sveitsiläinen isäntämme osasi arvostaa niin korkealle, että puolen litran pullon käyttöiäksi koitui reilut parikymmentä minuuttia. Alppikylässä tuuhisteltiin muutama päivä ja laskemaankin päästiin yhden päivän ajaksi. Toisen kerran kun yritettiin niin tuli vettä ja vihasia mummoja jopa ylhäällä kahdessa tuhannessa metrissä.

Marin kotiuduttua takaisin pohjolaan siivosin huoneen, vaihdoin vieraspedin kylmälle pierulle haisevat lakanat puhtaisiin ja painelin Zürichiin ottamaan vastaan Äiti-Pirjon, Isi-Karin, Riitta-tädin ja Virtasen. Alla kurnutti vuokrattu pirssi, Virtanen istui ajurin penkillä ja minä toimin tulkkina ja GPS-laitteen sisältä kuiskailleen naisihmisen hoitajana. Takapenkin herrasväki ihmetteli maisemia ja naureskeli Sveitsin tieliikenteen pikkuruisille kuorama-auton penikoille, joita kuulemma suomessa pidetään hiekkalaatikoilla perheen pienimpien viihdykeenä. Sitä olen tässä miettinyt, että liekköhän kytiläisten iloisella mielellä ja sillä, että takapenkin jalkatilaan tuntui kertyvän runsaan puoleisesti tyhjiä viinipulloja minkäänlaista yhteyttä?

Viikko kului rivakkaan tahtiin kun kävimme ällistelemässä vuoria, järviä, jokia, kirkkoja, kapakoita, Sveitsiläistä perhe-elämää ja jopa paikallisen kuorma-auto-yrittäjän pelivälineitä. Jos tuli kiukku tai väsy niin asia korjattiin napakalla viininaukulla ja taas matka jatkui. Esimerkiksi Wengenin ja Männlichenin väliä sahaava gondolihissiin ei meinattu millään uskaltaa nousta, mutta vastaavanlaisiin kriisitilanteisiin tottuneena matkanjärjestäjänä kävin nappaamasta lähikaupasta voimajuomaa ja eipä mennyt pitkään kun heilahdettiin vaijereiden varassa vuorenhuipulle kuin kyseessä olisi ollut postin hakeminen potkurilla talitinttien lauleskellessa puissa maaliskuisena pakkasaamuna.

Kotiväki lenteli muutama päivä sitten takaisin sinne missä leipä on tummaa ja viina kirkasta. Minä istun sisällä ja koetan tavata kansainvälisen henkilöstöhallinnon perusteita. Moottorisaha vonkuu pihalla ja kirkonkellot mekastaa sen merkiksi että kello on varttia vaille, vartin yli, tasan tai puoli. Eipä täällä sen ihmeempiä.

16.3 Liian pitkään neljän seinän sisällä...

2006-03-16T15:17:00.000+01:00

Voi tätä ilon päivää! Olen tehnyt löydön! Jotain joka mullistaa koko lopun vaihtoaikani Sveitsissä. Enpä olisi uskonut. Huhhuh! Niin se onni suosii rohkeaa. Makoilin eilen sängylläni ja luin International management-kurssin tenttiä varten. Tentti on vajaan viikon päästä ja materiaalia riittää ihan riesaksi asti. Asento oli melko epämukava lukemista ajatellen koska littanasta tyynystä ei ollut riittävästi tukea selän alle jotta olisin päässyt optimaaliseen puoli-istuvaan lukuasentoon. Ajattelin, että olisipa hienoa, jos olisi sellainen sänky, josta saisi nostettua sängyn päätyä ylemmäs. Siinä kelpaisi loikoilla puoli-istuvassa asennossa ja opiskella intensiivisesti tulevia tenttikoitoksia varten. Sehän se vasta olisikin elämää. ’Eihän meillä tietenkään sellaisia sänkyjä ole, tämähän on vain opiskelija-asuntola,’ ajattelin ja jatkoin opiskelumateriaalin nimellä kulkevan paperikasan pläräämistä. Uteliaisuus kyykki kuitenkin sinnikkäästi olkapäälläni ja kuiskutteli korvaan, että eihän se nyt haittaa jos kurkkaat tuonne patjan alle. Ei mene kuin kymmenen sekuntia ja voit jatkaa elämääsi ihan samaan tyyliin kuin nytkin – huonossa asennossa makoillen, kädet papereiden kannattelusta väsyneenä.
Kurkistin sitten sinne patjan alle naama skeptisyydestä happamana. Puisista ritilöistä tehty pohja. Hetkinen...mikäs tämä luukku tässä? Ja saranat? Ja tämmöset tukiraudat?! Voi herran pieksut mullahan on säädettävä sänky!

On kuin olisi ajellut vuoden 1994 Ford Mondeolla monta vuotta ja yhtenä arkiaamuna huomaa tuulettimen säätövipujen alapuolella pienen napin, joka liikennevaloissa testattuna osoittautuu Ritariässän hyppynapiksi! Tai jos vaikka on omistaa 1988 vuosimallin Seat Ibizan ja lämpimänä keväisenä päivänä sitä pihalla pestessä huomaa, että kuskin ovessa olevan naarmun alta hohtaa kullasta tehdyt pellit! Eihän tämmöstä tapahdu kuin elokuvissa! On niin mukavaa että ääneen naurattaa! Sängyn päädyn saa nostettua juuri niin kuin haaveilin ja lukeminen on...no lukeminen on kyllä yhtä vaivalloista kuin aikaisemminkin. Vaan onpahan ainakin olosuhteitten puolesta kaikki kohdallaan.

Muutenkin menee kertakaikkisen hienosti. Olin tässä pari päivää kipeänä vaan nytpä alan olla jo terveiden kirjoissa. Ulkona en ole päässyt käymään, joten käsitys tästä maailmasta ja elämästä rajoittuu siihen mitä ikkunasta näkyy. Siellä on kerrostaloja ja brittityylinen rivitalolähiö. Jotkut penskat siellä kiljuu ja sitoo toisiansa hyppynarulla pihakoivuun. Se siitä ulkomaan eksotiikasta. Sama voisi tapahtua missäpäin maailmaa tahansa. Suomessa tällainen näkymä on lakisääteinen jokaisesta kerrostaloasunnosta. Tietty maailman äärikolkat eivät välttämättä pääse nauttimaan täysin samanlaisista idyllisistä maisemista. Esimerkiksi eskimoiden asuinalueilla ei välttämättä aina ole puita lähettyvillä joten he joutuvat sitomaan toisiansa hylkeenruhoihin tai valjakkokoirien kylkeen. Amazonin sademetsän intiaaneilla taas on puita, mutta hyppynaruista saattaa olla puutetta. He käyttävät sitten liaania tai muita viidakossa tarjolla olevia köysimäisiä kuituja. Viihtyisästä huoneistostani avautuu siis hyvin globaali näköala.

Nyt saatiin sitten vihdoin se uusi imuri tänne kerrokseemme. Tällä kertaa siivouskomerossa asustaa todellinen imureiden vastine neuvostoliittolaiselle ydinsukellusveneelle – iso, ruma ja ennenpitkää täynnä kuolleita merimiehiä. No ilman tuota merimieskohtaa kuitenkin...lattiat on jokatapauksessa vihdoin imuroituna.

Nyt kun olen tervehtynyt, voin mennä myös tuonne ulos katselemaan maailmaa ja kokea ehkä muitakin kuin kodinhoidollisia elämyksiä. Tästä lähtien en kirjaa ylös imurointiin tai pyykinpesuun liittyviä tapahtumia. Eiköhän ne ole jo käsitelty. Amen.

Löysin koneeltani ohjelman, joka kertoo eri kaupunkien etäisyyksiä toisistaan. Tässäpä muutama:

Etäisyyksiä täältä muualle:
Bernistä linnuntietä...

Tornioon = 2324 km (Suomi)
Torinoon = 209 km (Italia)
Torontoon = 6440 km (Kanada)
Tororoon = 5757 km (Uganda)
Torreoon = 9400 km (Meksiko)
Innsbruckiin = 300 km (Itävalta)
Pariisiin = 440 km (Ranska)
Barcelonaan = 746 km (Espanja)
Berliiniin = 754 km (Saksa)

10.3 Tenttiin pitäisi lukea, mutta...

2006-03-10T12:43:00.000+01:00

Pyykkipäivä taas. Taitaa olla merkki rauhallisesta elämästä kun pitää vaatteiden pesemisestä raportoida. ”klo 08:48 - toinen koneellinen on jo peseytynyt. Boksereitani varastelevat asukastoimiston mummot kalisuttelevat tekohampaitaan kellarikerroksen pyykkihuoneen lähettyvillä, mutta ne pysyvät yleensä loitolla kun heilutan soihtua niiden edessä.” Sain Slovenialaiselta Martinilta perinnöksi huuhteluainetta ja käytin sitä petivaatteita sisältävään koneelliseen. Minä kun luulin, että hän käytti tyttöjen deodoranttia, mutta se olikin huuhteluaine joka haisi ruusuille!

Ulkona on tuullut viimepäivinä todella kovaa. Kolmastoista kerros on melko korkealla ja täällä ylhäällä vinkka tuntuu erityisen repivältä. Herään yöllä vähän väliä kolinaan kun tuuli paiskoo ikkunan metallikaihdinta karmeja vasten. Kevään kunniaksi olin reipas ja kävin parvekkeella tuulettamassa peittoa ja sitä outoa valkoista rättiä, jonka herra Gil käski laittaa patjan ja lakanan väliin noin selän kohdalle, nähtävästi suojaamaan patjaa hikiseltä selältäni. Löyhyyttelin peittoa parvekkeen kaiteen yli yllättävän tuulenpuuskan ilmaantuessa jostain. Titanic-elokuvassa Kate Winslet kurottautui laivan keulan yli kädet levällään ja kuvitteli lentävänsä. Jos hänellä olisi ollut ohut keltaruskea peitto käsiensä välissä, olisi hän näyttänyt aika pitkälti samalta kuin minä siinä parvekkeella kädet pystyssä seisoskellessani peitto ympärilleni kääriytyneenä. Aikani kirottua sain rimpuiltua itseni vapaaksi ja marssin takasin sisälle peitto kainalossa. Että voi ärsyttää taas kaikki!

Kerroksemme pölynimuri on rikki. Edellinen kapistus alkoi pitää luonnotonta mekkalaa ja haista palaneelle muoville kolmisen viikkoa sitten. Asiasta valitettuamme saimme tilalle käytetyn, jopa melko modernilta näyttävän laitteen. Kun kytkin sen päälle ensimmäistä kertaa ajattelin, että pölynimuri, joka pitää ääntä kuin suihkuhävittäjä on varmasti tehokas. Kuvittelin kuinka kerrosta alempana huonekalut vaihtavat paikkaa siivoamiseni tahdissa ja raahasin hykerrellen rotiskon pölyiseen huoneeseeni. Virrat päälle. Meteli on ulvova ja käy korviin. Liikuttelen suutinta lattialla, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Suutin ei niinkään ime, vaan tuntuu pikemminkin uudelleenjärjestelevän pölyhiukkaset edestään ja pyytää vielä mennessään punkeilta anteeksi aiheuttamaansa häiriötä. Yritän hetken metsästää pikkuruista nukkapalloa sänkyni vierestä, mutta se tuntuu lähinnä huvittuneelta muljutessaan suuttimen alla pitkin lattiaa. Kokeilen imua kädelläni ja huomaan sen olevat vain lämpöinen hönkä, kuin suuntaviitta roskille, että tänneppäin jos voisitte ystävällisesti siirtyä niin ei tarvitsisi tuon Mikankaan niistää joka aamu kokolattiamattoa nenästään. Koetan säätää imua voimakkaammaksi imurin päällä olevasta liukukytkimestä, mutta ilmeisesti sillä säädellään vain äänenvoimakkuutta. Olkoot perhana! Vien imurin takaisin siivouskomeroon ja tulen mököttämään huoneeseeni. Ei taas huvita yhtään mikään.

Kai se on pakko jatkaa tenttiin lukemista.

8.3 Lukukausiloma

2006-03-08T12:06:00.000+01:00

Nyt kun käytännöllisesti katsoen kaikki tervepäiset vaihto-opiskelijat ja paikalliset sankarit ovat menneet koteihinsa lomailemaan on elämä täällä läntisen maailman värikkäässä keskuksessa suorastaan hengästyttävää monimuotoisuudessaan. Kykenen vain vaivoin suoriutumaan yksinäisen Erasmusopiskelijan vaativasta päiväohjelmasta, joskin on myönnettävä, että kuolevainen ruumiini alkaa jo näyttää uupumisen merkkejä.

11:00 – herätys
11:30 – aamupala
14:00 - kevyet nokoset
17:00 – herätys
17:30 - toinen aamupala

Voi olla etten pysy tässä vaativassa tahdissa enää pitkään...

En ole käyttänyt muotoilutuotteita hiuksiini kahteen päivään. Luonnontilassaan oleva villiintynyt kampaukseni muistuttaa päivä päivältä enemmän neliakselisen maansiirtoauton alle jäänyttä piisamia - sivuilta pöyhkeä, edestä muotopuolella jakauksella ja takaraivolta pystyssä. Pelkään liikkua huoneeni ulkopuolella ilman pipoa. Sveitsin poliisin tiedetään pidättäneen ihmisiä pienemmistäkin järjestyslain rikkomuksista. Ulkomaalaispassin omistajia ei liene kohdella sen hellävaraisemmin. ”Herra Friman, te olette tavattoman vastenmielisen näköinen, tuomionne on kaksikymmentä vuotta kuritushuonetta!”

Siinäpä ne tärkeimmät.

3.3 Kotimaisen taiteen lumoissa

2006-03-03T20:34:00.000+01:00

Tässä meidän kerroksessa asusteleva ranskalainen rouvashenkilö oli käynyt poliitikkoystäviensä kanssa Bernin kaupunginteatterissa katsastamassa Kullervo-oopperan ja kehui kovasti esitystä myös minulle. Yleisö oli kuulemma taputtanut esityksen jälkeen seisaaltaan ja huutanut bravota vaikka kuinka. Ooppera oli esitetty suomeksi ja tekstitetty saksaksi, joten paikallisenkin yleisön oli helppo seurata tapahtumien kulkua. Jotain olisi pitänyt siinä vaiheessa ymmärtää epäillä kun sanat kuten kiinnostava, moderni ja persoonallinen vilahteli tämän kuvaillessa esitystä. Ajattelin, että kun en ole oopperassa koskaan käynyt ja nyt olisi oikein suomeksi laulettuna tarjolla täällä maailman metropolissa niin kyllähän se pitää mennä ihmettelemään kun näin keskimäärin kerran vain eletään. Houkuttelin vielä mukaani muutaman näistä meidän kerroksen eläjistä ja eikun menoksi kohti kaupunginteatteria.

Matkalla kohti keskustaa huomattiin, että Bernissähän on alkamaisillaan aivan mahottomat karnevaalien nimellä kulkevat rellestysjuhlat. Kaduilla oli ties minkälaisiin mielikuvituksellisiin ja värikkäisiin asusteisiin pukeutuneita juhlijoita, jotka kantoivat mukanaan torvia, rumpuja ja kelloja. Piti teatterin ovella oikein kahteen kertaan miettiä, että mennäkkö sisälle vai ei kun Bratwurst tuoksui grillistä nokkaan ja viereisessä kojussa laskettiin hanasta olutta mottiin. Vaan niin oli korkeakulttuurin nälkä kovempi (ja liput ostettuna...), että sain talutettua itseni sisään sinne vähän erilaisempien pukujen sekaan.

Siellä sitä sitten istua napotettiin ylimmän kerroksen viimeisillä penkkiriveillä halvimmilla mahdollisilla paikoilla polvet suussa ja tihrusteltiin alas kohti lavaa. Liekkö ollut oopperataloa rakentamisen aikoihin rahvaan kengänkoko nykyistä pienempi koska oma siro 42 koon urheilullinen kävelykenkäni sai tosissaan hakea paikkaansa aloilleen asettuakseen. Varsinaisen katsomoon kun kaiteen yli kuikisteli niin siellä istuttiin kyllä mukavasti samalla tasolla näyttämön kanssa ja taisivatpa nähdä esiintyjien kasvotkin meidän nakökenttämme rajoittuessa päälakeen ja hartioihin. Muu yleisö ympärillämme kuulosti ja näytti hyvin suurelta osin suomalaishenkiseltä. Osa yritti kyllä hämätä puhumalla sujuvasti sveitsinsaksaa, mutta joku ihme siinä kalpeassa olemuksessa kavaltaa ainakin lähisukulaistensa joskus vehkeilleen jotain suomensyntyisten kanssa.

Ennen esitystä nuorehko herrashenkilö kävi lavalla toivottamassa meidät tervetulleeksi ja ilmoitti, että tänään onkin sitten erikoisempi esitys luvassa, koska pääosan esittäjä on kipeänä. Olivat meinanneet olla pulassa, koska Kullervon roolin laulajia ei ihan riesaksi asti maailmalla pyöri, mutta apu löytyi sitten Suomesta Jorma Hännisen eli Hännisen Jorman muodossa. Hänninen ei kuitenkaan osannut vetää roolia tanssien ja laulaen vaan hän tarvitsi nuotit avukseen, joten lavalla kiemurteli joku välimallin jätkä varsinaisesta esittäjäkaartista Jopen hoitaessa laulantapuolta lavan reunalla seisoskellen. Varsinainen esitys oli maalaispojan aistein koettuna jotain hämmentävää. Sinfoniaorkesteri tuntui soittavan kootusti mitä mieleen tulee ja lavan tapahtumat suomea laulaneineen esiintyjineen oli kuin suora lainaus keskihirveästä deliriumkohtauksesta. Jutun juoni oli esittelyvihkoa mukaillen ’Nuoren miehen raju odysseia tuhoutuneessa maailmassa, jonka pääelementteinä vaikuttavat tuli ja kivi”, mutta kohelluksen omin silmin todistaneena voin kertoa, että esittelyvihkon kuvaus oli varsin kiinnostava näkemys tästä sekamelskasta. Vai kuinka järkevältä kuulostaa kohtaus, jossa Kimmo niminen hahmo sulloo pehmolelua paitansa sisään, marssii maanisesti lavan reunasta toiseen ja samalla huutolaulaa kuinka ”minä kannan veljeni lasta”. Hämmästys oli myös suuri kun loppua lähestyttäessä lavan lattia nousi pystysuoraksi seinäksi täydellistä tuohoa symboloimaan ja lavasteena olleet patjat, puutarhatuolit ja muut hilppeet valuivat estradin etureunaan laskettuun verkkoon kaatopaikkaa muistuttavaksi läjäksi jossa rosvojoukkoa esittänyt miesjoukko sitten hetken päästä kävi rypemässä laulun kajahdellessa komeasti. Kolmisen tuntia kestänyt kaksinäytöksinen ooppera huipentui apokalyptiseen loppukohtaukseen, jossa Kullervo ja Kimmo ensin kiinnittävät maalarinteipillä muoviräjähdettä Kullervon keskivartaloon ja sitten räjäyttävät pommin väkijoukossa. Kaikki tämä ja vielä laulaen. Kiinnostavaa, modernia ja persoonallista tosiaan...

27.2 Non Capisco Italiano

2006-02-27T21:01:00.000+01:00

Ja taas sitä ollaan koto-kämpillä istuskelemassa tukka pystyssä ja väsyksissä. Viimiset kaks viikkoa on vietetty kulkukoiran elämää ties missä hurttuuven teillä vaan nyt näyttäs elo rauhottuvan hetkeksi. Istuskelen olohuoneessa, juon kahvetta ja kattelen kun saksalainen nuoripari nauttii aamupalaksi leipää mansikkahillolla. Ei olisi uskonut, mutta söin itse samanmoista evästä muutama tunti sitten. Suklaalevitettä ja aurinkokuivattuja tomaatteja paistinpannulla paahdetuille paahtoleiville ja ääntä kohti. Kyllähän tuota nälkäänsä syö. Kovin on ruokavalio eurooppalaistumassa.

Tänään heräsin jo puoli kaheksan aikaan ja kävin hyvästelemässä viimeiset kotiinlähtevät erasmuskaverini. He ovat vaihtoaikansa nyt sitten viettäneet ja palaavat takaisin koteihinsa. Perinnöksi lähtijöiltä sain hunajaa, pottumuusia, läjän vaateripustimia ja epämääräisen käärmeenpesällisen jatkojohtoja. Sovittiin, että tavataan vielä ja ollaan yhteyksissä. Saapa nähdä miten käy. Alustavasti oli puhetta, että kokoonnuttaisiin Prahassa ensi syksynä muutamaksi päiväksi muistelemaan vanhoja. Toivottavasti saadaan suunnitelma toteutumaan. Yliopistolla näin helmi-maaliskuussa on reilun kuukauden mittainen lukukausitauko ja opiskelija-asuntolassa alkaa olla hiljaista kuin entisessä pottukellarissa. Ne jotka jatkavat täällä vielä toisen lukukauden ovat menneet suurilta osin koteihinsa lomailemaan ja meitä jääräpäitä on täällä haahuilemassa vain kourallinen. Taitaa olla viisainta minunkin ottaa rinkka selkään ja lähteä katteleen, että mitä jännää tuolla toisaalla tapahtuu. Bernissä ehdin jurottamaan sitten keväämmälläkin.

Pari edellistä viikkoa olin siis reissussa. Vietin viikon Torinossa tutustumassa Italialaiseen elämäntyyliin ja katsastin samalla muutaman olympia-tapahtuman. Piipahdin ennen Torinoon siirtymistä myös Bernissä opiskelevan Filippon kotona Monte Rosa-vuoren juurella, jossa hänen eläinlääkäri-poliitikko isänsä kokkaili mereneläviä, pastaa ja lehmävainaata äärimmäisen taidokkaasti. Flippon kotilaaksossa kelpasi muutenkin käveleskellä kastanjapuiden katveessa tontinpaikkaa etsien. Sieltä voisi kyllä hommata suikaleen maata, johon sitten rakentaa idyllisen pienen paikallishenkisen mökin. Laakso oli sievä kuin pieni ketunpoikanen ja koko se touhu siellä kuin vanhasta Italialaisesta mustavalko-elokuvasta repäisty. Isoäiti pyöritti kyläkauppaa ja sieltä käytiin pienen metsän poikki hakemassa appelsiineja jälkiruuaksi. Lunta ei ollut enää maassa ja puiden alla oli paksu kerros lehtiä, joiden sekaan teki mieli mennä peuhaamaan. Koirat painia rellestivät roudasta sulavalla niityllä ja kissat ottivat pihakivetyksellä velttona aurinkoa. Varsinainen paratiisilaakso, jossa huokailtiin parin päivän ajan Filippon vanhempien vieraanvaraisuudesta nauttien.

Laaksosta kuitenkin siirryttiin pian toisenlaisiin maisemiin keskelle Torinon vilskettä ja Olympiahumua. Liput kisoihin olivat melko kalliita, mutta pääsin silti seuraamaan jääkiekon Suomi-Sveitsi-ottelua, miesten ampumahiihtoa ja naisten 10km perinteisen tyylin hiihtoa. Paikanpäällä kyllä huomasi olevansa Italiassa, koska järjestelyt olivat välillä mitä sattuu ja parhaimmillaankin jotain sinneppäin. Pitkin kaupunkia ja kisapaikkoja oli keskeneräisiä kaivantoja joita ei oltu nähtävästi ehditty saada valmiiksi määräaikaan mennessä. Olivat sentään ehtineet kääriä työmaat Torino olympic games-kankaisiin, jotta syntyisi illuusio koreasta ja hyvinvalmistautuneesta kisojen isäntäkaupungista. Toisaalta paikalliset oppaamme JJ ja Luigi olivat ihmeissään kaupungin kohotetusta ilmeestä puhtauden ja siisteyden suhteen eli on siellä sentään jotain saatu aikaiseksi. Viihtyisä se kaupunki silti oli ja kokonsa puolesta yllättävän iso. Keskusta tuntui jalkaisin liikkuessa päättymättömältä kauppakatuineen, aukioineen ja kirkkoineen.

Kisatapahtumat olivat sinänsä ihan kiinnostavia. Naisten jääkiekko-ottelu oli mukavaa katseltavaa. Kun vastakkain oli vielä sopivasti Suomi ja Sveitsi niin meno oli aika reipasta. Myöhemmin samalla viikolla ajelimme reilut sata kilometriä vuorille, jossa ampumahiihtäjät hoitivat hommansa eli hiihtivät ja ampuivat upean kevätsään lelliessä katsomoita. Harmiksemme paikat josta kisaa seurasimme oli sen verran syrjässä, ettei tulostaulua tai kuulutuksia ulottunut meille asti ja oli vähällä että piti soittaa kotipuoleen joku teksti-tv:n ääreen tuloksia lukemaan. Siellä sitä seisoskeltiin ladun vieressä kilpailijoiden suhahdellessa ohi. ”Olikohan tuo suomalainen...näitkö sen numeroa...oliko sillä edes kivääriä selässä!?”

Keli oli toinen naisten 10km perinteisen tyylin hiihtokisan aikaan - ilma oli kuin morsian, morsian kuin anoppi ja anoppi kuin itte piru. Vettä tuli taivaalta kuin sieltä kuuluisasta Esteri-nimisen rouvashenkilön perseestä ja samaan aikaan lämpötila oli juuri sen verran nollan lämpimämmällä puolella että taivaalta tullut tavara varmasti kasteli vaatteet kylmyyden maksimoiden. Sanotaanko näin, että vaikka pääsimme pääkatsomon parhaimmille istumapaikoille, oli kisan seuraamisesta nauttiminen kaukana. Räkä valui pitkin poskia, villapipo venyi märkänä silmille ja jos olisi ollut äiti lähellä niin olisin kyllä alkanut kiukutella niin kuin ennen vanhaan pikkupoikana nälissäni. Ympärilleen kun katteli niin siellä vaan sadat kisaturistit innosta piukkana räpsivät valokuvia toisistaan satojen eurojen digikameroiden kastuessa vesisateessa samalla kun toiset raukat hiihtää puuskuttavat verenmaku suussa suksilla, joissa ei ole kamalan kelin vuoksi luistoa eikä pitoa. Huippu-urheilua just joo...

Ruoka ja juomaosasto oli koko viikon ajan ensiluokkaista aitoa italialaista herkuttelua. Ensin nautittiin alppilaakson herkkuja ja sitten Torinossa kokin koulutuksen saaneen JJ:n valmistamia illallisia. Isäntämme Jaqcuiline ja Matteo opiskelivat yliopistossa, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, viiniä. Nähtävästi kyseessä ei kuitenkaan ole leikkisä kotiviinin kanssa läträäminen vaan laaja-alainen biologian, geologian, kemian ja muiden viininviljelyn ja –tuottamisen kannalta olennaisten asioiden vakavamielinen opiskelu. Asustelin heidän luonaan 40 neliön kotoisassa ja elämänmakuisessa kaksiossa keskustan läheisyydessä. Parvekkeelta näkyi n.700m päässä roihuava olympiatuli, joten ihan pelipaikoilla oltiin. Mietin poikien luona majaillessani, kuinka suomessa köyhinkin opiskelija asuu siistissä kerrostalossa, joissa lämmitys pelaa, vesi juoksee, keittiö on asiallinen ja vessa kaikin puolin ehjä. Sinänsä vauraassa Pohjois-Italiassa opiskelijan vaatimustaso ei näytä olevan ihan yhtä korkealla. Keittiön apupöydän virkaa toimitti pyykkikone, lämmintä vettä ei tullut kuin vessaan joten tiskausta varten sitä on haettava sieltä ämpärillä, listat maatuvat seiniin, seinät murentuvat lattialle ja lattia on sanotaanko nyt vaikka erittäin alkuperäisessä kunnossa. Kuulostaa ehkä karulta, mutta todellisuudessa pojilla oli mukava asunto, jossa oli ihan kaikki mitä sitä oikeasti ihmislapsi elääkseen tarvitsee. Poikien rento asenne elämään oli aluksi huvittavaa ja sittemmin tarttuvaa. Vähän olin tietty ihmeissäni kun sovittiin, että kahdeksalta sitten syödään, mutta itse asiassa tuolloin aloitettiin vasta kokkaileminen ja jääkaappiin huhuilu. Itse syömisen ajankohta oli sitten parin leppoisen kokkailutunnin jälkeen kymmeneltä. Kiirettä ei ollut yhtään minnekään: välillä juteltiin, lueskeltiin sanomalehteä ja annettiin ruuan muhia kaasuliekillä ihan omassa rauhassaan. Tehokkuuteen tottunut suomalainen sai istua käsiensä päällä ja meditoida tosissaan ollakseen sekaantumatta ammatti-ihmisen pyhään ruuanvalmistuspuuhasteluun. Nyt ei olla Jyväskylässä, jossa ruoka on se juttu joka vie nälän pois ja ruokailu vain viiden minuutin varikkopysähdys muiden tärkeämpien asioiden seassa. Täällä keskustellaan, rauhoitutaan, seurustellaan ja tuuhistellaan useita tunteja sen ruuan ympärillä ilman minkäänlaista tarvetta kiirehtiä tapahtumien kulkua. Eikä tässä ole edes kyseessä peri-italialainen suurperhe isoäidin maatilalla, vaan kahden lökäpöksyisen opiskelijajannun poikamiesboksi suurkaupungin ei-niin-hienolla asuinalueella. Pirun pitkään siinä touhussa kesti, mutta osasihan ne pojat tehä hyvää ruokaa!

5.2 Henkisen kasvun paikka

2006-02-04T23:54:00.000+01:00

Lista asioista joihin pitäisi suhtautua tyynesti, mutta kun ei aina onnistu:

Vessan ja suihkun ajastettu valokatkaisin, joka sammuu aina sopivasti kesken henkilökohtaisen huoltotoimenpiteen. Kymmeniä kertoja olen joutunut voimattomana huokailemaan kun kesken pesun tai istunnon valot napsahtavat pois päältä ja katossa oleva tuuletin lakkaa pärisemästä. Painan kyllä ajastimen nollaavasta katkaisijasta joka kerta ennen koppiin menoa, mutta sehän ei tarkoita sitä että sata vuotta vanha katkaisin oikeasti tajuaisi aloittaa laskemisen alusta. Eihän tässä todellisuudessa ole kyse isosta kriisistä koska takapuoli löytyy ihan vanhasta muistista ilman katsomatta ja totta kai suihkussa kulkusten pesu onnistuu myös sokkona, mutta miksi sen valon pitää naksahtaa pois päältä juuri sillä hetkellä kun ei millään pääse enää siihen katkaisimeen käsiksi? Tekee sen ihan tahallaan aivan kuin alleviivatakseen tosiasiaa, että minä pullamössösukupolven hemmotelluin kakara todellakin olen riippuvainen sähköstä ja juoksevasta vedestä. Kyllä on asiat hyvin kun näin pieni särö täydellisessä hyvinvoinnissa saa ihmisen pois tolaltaan, mutta ahistaa se silti! Saisin hävetä mutta kun en kiukultani kykene!
Vihoviimeiset aivokuolleet ääliöt, jotka eivät osaa siivota yhteisistä keittiötiloista jälkiään vaikka kuinka jätetään keittiöön muistutuslappua ja keskustellaan asioista hymysuin kerroskokouksessa. Minun puolesta nämä ihmiskunnan pohjasakkaan kuuluvat surkeat vätykset saisi naulata vaikka ranteista kattoon niin pitkäksi aikaan että oppivat tiskaamaan likaiset astiansa, pyyhkimään hellalta borssinsa roiskeet ja viemään täyttyneen roskapussin kymmenen metrin päässä sijaitsevaan roskakuiluun. Kaoottisinta jälkeä saadaan aikaiseksi kun rynnätään vastasiivottuun keittiöön kokkailemaan isolla porukalla kolmen ruokalajin illallista itäeurooppalaisessa hengessä ja sitten huolella nautitun aterian jälkeen tiskaillaan hajanaisesti joitain astioita, mutta vain sen verran että seurueessa olevilta potentiaalisilta tyttöystäväehdokkailta saadaan kerättyä fiksu nuorimies-irtopisteet. Keskustellaan vielä kovaan ääneen siitä kuinka osa näistä tiskeistä oli varmaa tässä jo aikaisemmin ja ei tässä kyllä aleta muitten sotkuja siivoilemaan.
Vaatehuoneessa ei ole valoja. Ovat selvästi päättäneet säästää valaisimissa ja pistokkeissa tätä luukkua rakentaessaan koska sähköpistokkeita koko huoneessa on vain kaksi, joista toinen on lavuaarin vieressä ja se toinen on huoneen toisessa ääripäässä lähellä ikkunaa. Eihän opiskelija nyt voi tarvita kuin maksimissaan kahta sähkölaitetta yhtäaikaisesti! Valaisimia katossa on nolla kappaletta ja ainoa kiinteä lamppu on pesualtaan päällä olevan peilikaapin yläpuolella syvennyksessä josta se tuikkii kyllä vähäistä valonkajoa myös vaatehuoneeseen, mutta sinne sisään astuessa oma varjoni pimentää näkymän. Se, että kaikki vaatteeni ovat tummia ei paranna tilannetta yhtään. Jos menen hakemaan vaatehuoneesta esimerkiksi sukkia, housuja ja t-paitaa, saan yleensä käsikopelon tulokseksi kolmet pitkät kalsarit. Aamulla jos kiireessä etsin sieltä pipoa niin saan tulokseksi isovarpaaseen juuttuneen pyykkikorin, ylähyllyltä päähän tippuneen rinkan ja pipon, joka osoittautuu myöhemmin rautatieasemalle juostessa villasukaksi.

Ei ole isoja juttuja mutta ku aina ei jaksais!

29.1 Presidentin valinta

2006-01-29T23:10:00.000+01:00

Kävin sitten äänestämässä Presidentinvaaleissa Suomen suurlähetystössä Bernissä. Jotenkin sitä ajattelee, että suurlähetystö olisi piikkilanka-aidalla rajattu kartano paremmassa osassa kaupunkia, mutta tämä oli kyllä ihan kaikkea muuta. Bussilla mentiin ties kuinka kauas keskustasta ja siellä sitten kivuttiin jonkun sortin virastotalon toiseen kerrokseen, jossa heti Kongostanin banaanitasavallan suurlähetystön tilojen vieressä oli ovi, jossa luki sievillä kultaisilla kirjaimilla notta the embassy of Finland. Sisällä oli vanhemmanpuoleinen setä ja täti touhuamassa vaalilipukkeiden, kirjekuorien ja liimapuikkojen kanssa selvästi mielissään pienestä säpinästä. Säpinällä tarkoitan tässä sitä kun paikalla käy jopa kolme ihmistä yhtäaikaisesti ja osalla on vielä sisälläkin pipo päässä! Minusta näytti, että vanhaherra-suurlähettilään olisi tehnyt mieli komentaa meidät jonoon, mutta hajaannuimme oma-aloitteisesti huoneeseen niin, että tiskillä oli vain yksi henkilö kerrallaan. Aivan kuin olisin havainnut hienoisen pettymyksen tämän kasvoilla...

Homma oli melko simppeli niille, jotka olivat ottaneet sinisen vaalilipukkeen mukaansa, mutta itsehän halusin maksimoida äänestyskokemuksen ja jätin lapun varmuuden vuoksi huoneeni pöydälle. Homma ei ollut silti kummoinen. Näytin setälle passia ja sain jonkun sortin lähetekirjeen, johon kaivoin Suomen äänestyspaikkani osoitteen sivupöydällä olevasta äänestyspaikkalistasta, joka oli käytännössä nitojalla niputettu nippu papereita. Saatekirje setälle, äänestyslippu tätiltä, mars koppiin, numero äänestyslappuun, kopista tätin luo tiskille, lappu kirjekuoreen, liimapuikolla kirjekuori kiinni, kirjekuori tätille, tämä laittaa sen toiseen kirjekuoreen, liimaa sen liimapuikolla kiinni, ojentaa minulle ja minä tiputan lapun lopulta jonkinsortin pahvilaatikkoon. Kiitos, hyvää päivänjatkoa ja näkemiin.

Aika pitkän matkan tekee ääneni täältä kaukaa kotosuomeen ja aika monta kirjekuorta pitää vaalivirkailijalla aukaista ennen kuin lipuke saadaan laskettua. Onhan se hienoa kuinka myös minun ääneni otetaan huomioon vaikka asustelenkin vähän kauempana ja järjestelyt äänestykseni mahdollistamiseksi on vähän erikoiset. Kaikki se vaivannäkö ja organisointi muutaman hassun ulkomailla asustelevan suomalaisen äänen vuoksi...

Ja todellinen koomikkohan olisi tietty äänestänyt tässä tilanteessa Aku Ankkaa.

29.1. Olipahan kerran vähän paha olo

2006-01-29T21:45:00.000+01:00

Istuskelen nyt kolmatta päivää sisällä koneen ääressä ja touhuan mitä mieleen tulee. Podin perjantaina kevyehkön huuto-oksennustaudin edellisenä iltana nautitun kebabin osoittautuessa herkulliseksi mutta näin jälkikäteen arvioituna ilmeisen syömäkelvottomaksi. Jouduin pinnistelemään pää roskapytyssä useampaan otteeseen ihan kaiken tullessa ruokatorvea ylös. Taisin oksentaa sukatkin jaloistani. Peiliin jos erehdyin katsomaan niin sieltä tuijotti vastaan harmaankalpea raamatullinen peto - silmät kuin kaksi viikon vanhaa viiltohaavaa ja iho täynnä pisamia muistuttavia laikkuja. Äidillä oli kuulemma kasvoissa samanlaisia verenpurkaumista aiheutuneita punaisia pisteitä minun synnyttämisen jälkeen eli aika lujasti on pitänyt ponnistella kumpaisenkin ajallaan. Kahdeksan aikaan illalla olo alkoi tasaantua ja kun kerroksessamme asusteleva puolalainen tyttö antoi muutaman Smecta-vatsatautilääkkeen alkoi vesi ja sittemmin myös ruoka pysyä sisällä. Tämä Smecta muuten maistuu just sille miltä kuulostaakin. Myöhemmin tilasin pitsaa ja katselin voimattomana televisiosta Matrixia. Tulipahan taas kurjuusmittarit kalibroitua.

Tämä viikonloppu meni siis sisätiloissa istuskellen, mutta edellisenä sunnuntaina pääsin laudan kanssa vuorille. Tällä kertaa kohteena oli Adelboden, jonne matkanteko sujui tyypillisen helposti junalla ja bussilla alle kahdessa tunnissa. Snow&Rail-lipulle tuli hintaa 41€ ja se sisälsi sekä edestakaiset matkat, että päivälipun rinteisiin. Mukana oli Lukas (Saksa), Hendrik (Saksa) ja Tadeja (Slovenia).

Sää oli vähän sekalainen pilvien jämähtäessä huippujen ympärille, mutta iltapäivää kohden taivas aukesi ja sain myös vähän väriä naamaan. Laudan kanssa vauhtia alkaa olla melko hyvin ja ensimmäistä kertaa kokeilin myös vaikeiksi merkittyjä rinteitä. Suuri osa päivästä kuluikin sitten näillä vaihtelevimmilla reiteillä ja itseluottamusta laudan kanssa tuli taas reippaasti lisää. Muutaman äkillisen ”kasvot edellä hankeen”-tempun jälkeen tuli mieleen, että ehkä se kypärä ei ihan niin lällyjen jätkien kapistus olekaan. Ostoslistalle pääsi myös laskettelulasit, joita ilman ei yksinkertaisesti näe mitään tuulen, auringon ja lumen pommittaessa herkkiä skandinaavisen sinisiä silmiäni. Sain ihan hyvät lasit lainaksi Lukakselta, mutta silti muutamassa kohdassa varjon ja valon leikki aiheutti täydellisen sokeuden rinteen muodoille. Muikkusukellukset eivät olleet erityisen kaukana.

Iltasella kuuden tunnin ulkoilun jälkeen olin erittäin väsynyt ja vetelä. Kuin joku olisi poistanut selkärankani, laittanut tilalle piimää ja vielä lisäksi hakannut lihaksiani jäisellä lohella. Nukahdin kotimatkalla junassa ja vähän ennen Berniä herätessäni juttelin sekavuuksia kielellä, jonka koostumus saadaan kun otetaan mielivaltaisesti sanoja suomeksi ja englanniksi, sotketaan keskenään ja ripotellaan väliin sattumanvaraisesti Sveitsiläisiä paikannimiä. En tajunnut itekkään mitä selitän, mutta olipahan kanssaihmisillä valokuvauksellisia ilmeitä.

Vielä Sveitsin rautatieverkoston hienoudesta ja Bernin hyvästä sijainnista sen verran, että eräänä rauhallisena iltana päätimme lähteä käymään Zürichissa kahvilla. Junalipuista ei tarvinnut maksaa frangiakaan Gleis-7-kortin ansiosta. Tästä on ollut puhetta aikaisemminkin, mutta kerrattakoon, että kyseessä on alennuskortti, jonka saa lisäkkeenä vuoden voimassa olevalle Halb-Tax-kortille. Halb-Taxilla saa ostettua junaliput puoleen hintaan ja Gleis-7 lisäpalvelu mahdollistaa klo 19:00 jälkeen matkustamisen ilmaiseksi ilman lippua. Kokonaishinta tälle yhdistelmäkortille on vuodeksi 160€. Erittäin hyödyllinen kapistus, joka maksaa aktiiviselle käyttäjällä itsensä nopeasti takaisin.

Ajelimme Bernistä heti iltaseitsemän jälkeen Zürichiin, jossa ensimmäisenä piti ruokkia nälkäinen matkaseura. Sam’s pizza landissa popsitun perhepizzan jälkeen loikimme muutaman sadan metrin matkan jo entuudestaan tuttuun The Lion pubiin, jossa olin viettämässä iltaa tuossa ennen joulua kun olin matkalla kohti suomea. Erittäin siisti ja sopivan tilava paikka. Nikola ohjasi meidät vielä aikaisemmin katsastamaansa tyylikkääseen kahvilaan, jonne sulauduin kuin seepra leijonalaumaan mustan Gore-tex takkini kanssa. Muu asiakaskunta koostui raskaan päivän päätteeksi rentoutumaan tulleista liikemiehistä ja uranaisista, mutta samalla valuutalla maksava asiakas se minäkin olen. Ei muuta ku pipo pois päästä, leveä hymy naamalle ja ”einen cappuchino, bitte” tarjoilijattarelle niin johan alkaa kuppia kolahdella pöytään.

15.1 Wengen

2006-01-15T23:22:00.000+01:00

Sunnuntai. Herätys 5:30. T-paita ja pyjamahousut päälle, peilin eteen irvistelemään, t-paita pois päältä ja uusi yritys, mutta tällä kertaa oikein päin. Intistä mukaan annetut släpärit jalkaan ja tukka pystyssä keittiöön keittelemään vahvaa espressoa, joka herättäisi vaikka Ariel Sharinonin koomastaan. Koko kerros nukkuu syvää unta ja käytävällä leijuvasta vanhan viinan hajusta päätellen muutama kerrostovereistani on tullut vain muutama kymmenen minuuttia sitten kotiin. Siitä tietää heränneensä aikaisin kun aamupalan yhteydessä katselee televisiota ja ainakin viideltä kanavalta näytetään vielä pornoa. Edellisen päivän alppiurheilu kiristelee lihaksia ja silmät ei millään meinaa pysyä auki. Jungfraujochin kupeessa, Wengenissä, järjestetään alppihiihdon maailmancupin pujottelukisa ja sinne mennään suomiporukalla hurraamaan kun naapurin Kalle laskee lujaa keppien välistä. Ylös, ulos ja rautatieasemalle siis. Kun vain saisi kerosiininmakuisen espresson naamariin ja pipo löytyisi jostain...

Noin puolentoistatunnin junamatkan jälkeen saavuimme Wengeniin. Sievä alppikylä on melko pieni ja keskusta on junasta ulos astuttaessa heti nenän edessä. Kisojen kunniaksi lähiseudun nuorista koottu torvisoittokunta veteli liekkipuvuissaan mm. Green Dayta ja muuta ripeää jytkettä kahden reippaankokoisen bassorummun antaessa tahtia. Rautatieasemalta on noin 20 minuutin kävelymatka kilparinteen maaliintulopaikalle, mutta pistelimme sinne tyypilliseen suomihenkiseen pikatikutustahtiin alle kymmenessä minuutissa muita turisteja matkalla ohitellen. Ensimmäisen kierroksen alkaessa kisarinne oli kokonaan varjossa, eikä pilvettömästä säästä huolimatta auringosta näkynyt kuin pieni kultainen reunus korkeimpien huippujen ympärillä. Paikallaan seisoskellessa tuli melko kylmä, mutta pienellä riehumisella veren sai taas kiertämään siedettävästi. Palander laski ensimmäisellä kierroksella viidenneksi parhaan ajan ja junamatkan aikana maalatut pirut Kallen metsään laskemisesta voitiin unohtaa helpottuneena. Olin ottanut mukaan Nikolalta joululahjaksi saamani metsästystorven ja taisin aiheuttaa muutaman turistin äkillisen pöksyjen sotkeentumisen puhaltelemalla siihen aika ajoin ilman varoitusta. Suomalaisia kannustusjoukkoja oli paikalla muutenkin yllättävän runsaslukuisesti ja kovaäänisesti. Hyvä meininki!

Toisen kierroksen alkuun mennessä aurinko oli tullut vuorten takaa esiin ja lämmitti nyt lumen tehostamana kisayleisöä, joka oli määrällisesti moninkertaistunut ensimmäisen kierroksen jälkeen. Kolmekymmentä ensimmäisen kierroksen parasta laskijaa jatkoi seuraavalle kierrokselle ja laskut suoritettiin nyt käännetyssä järjestyksessä parhaat viimeisenä. Ilmeisesti rata oli sieltä hankalammasta päästä kun väkeä suihki puskaan kuin mummoa luistimilla ja melko harva laskijoista pääsi edes hyväksytysti maaliin saakka. Palander pärjäsi onneksemme hienosti ja kakkossijahan sieltä metsästystorvisooloni ansiosta sitten lopulta tuli. Palkintojen jako suoritettiin keskustassa ja pääsimme seuraamaan showta melko hyviltä paikoilla aivan lavan vierestä. Mikäs siinä, kiinnostava spektaakkeli. Kyllähän se televisiosta katsottuna näyttää aika paljon latteammalta ja kliinisemmältä kuin ihan ite omin silmin siristeltynä. Nyt kun on nähnyt ainakin muutaman pätkän jyrkistä rinteistä ja nähnyt kuinka siellä ukot kolistelee keppejä päin niin koko touhu vaikuttaa paljon kiinnostavammalta. Kyllä ne tulee lujaa hankalista paikoista, pakko se on myöntää.

Bratwurstia ja korkeatasoisten urheilukisojen seuraamista hienoissa maisemissa. Reissu jylhien maisemien seassa. Hyvä suoritus suomalaiselta urheilijalta. Näitä lisää.

14.1 Zweisimmen

2006-01-15T23:11:00.000+01:00

Lumilauta siteineen käytettynä 290€. Lumessa peuhaamiseen soveltuvat housut alennusmyynnistä 150€. Ulkoiluun soveltuva takki 300€. Lumilautakengät alennusmyynnistä 130€. Paksut ja pitkävartiset hanskat 40€. Pitkävartiset urheilusukat 10€. Joululahjaksi saatu kerrasto 0€ (mutta piti olla kiltisti koko vuosi). Pipo hauskalta afrikkalaissyntyiseltä torimyyjältä Bernistä 13€. Milanossa raitiovaunuun kiirehtineeltä turistilta tippunut Inter Milan – kaulahuivi 0€. Ota kolme, maksa kaksi bokserit Dressmannilta 9€. Haglöfs tight large pro-reppu tutulta kaupparatsulta pitkän tinkauksen jälkeen 60€. Snow&Rail-lippu, joka sisältää menopaluu-junamatkan Bernistä Zweisimmeniin ja päivälipun hisseihin 43€. Lasten annos ranskanperunoita ketsupilla 5€. Kaakao rinneravintolassa 2€. Yhteissumma 1052€. Onko moisen rahasumman väärtti? NO ON! (kakkaako karhut mettään..?)

Sää ei olisi voinut olla parempi, muutoin kuin siten, että hempeänlämmin havumetsäntuoksuinen tuuli olisi lennättänyt kahdensadan ja tuhannen frangin seteleitä suoraan avoimesta rintataskustani sisään. Erittäin loihakat kelit - aurinko paistoi täydeltä terältä, lunta oli ihan mukavasti ja rinteet minun vähäisen kokemukseni mukaan kerrassaan hienossa kunnossa. Kapusimme gondolihissillä suoraan 1985 metriin ja heti vain ukko jaloista lautaan kiinni. Olin toista kertaa mäessä omalla laudallani, kengät olivat vasta koe-ajossa ja kaiken kaikkiaan sompailin laudan kanssa vasta viidettä kertaa eläissäni. Kokemusta ei siis tässä vaiheessa ihan valtavasti ole ehtinyt karttua. Päivän ensimmäinen pätkä oli ikävä siirtymäreitti hissiltä rinteeseen, joka vasta-alkajalle lannistavan kapea, jäinen ja jyrkkä. Kun sain puoliksi perseelläni laskettua ensimmäiset jäiset kourut alas ja jouduin irrottamaan laudan jaloistani, jotta pääsen kävelemään hienoisesti ylämäeksi muuttuneen rinteen päälle, ajattelin pala kurkussa että ehkä olisi Mika-pojan pitänyt pysytellä tyynesti suksi-osastolla ja jättää lumilautaleikit paremman koordinaatiokyvyn omaaville veijareille. Liukastelin mäen ylös ja naksauttelin itämaisen tyynesti laudan takaisin jalkoihin kiinni. Syvä huokaus ja ei muuta kuin jo vähän helpottuvaa rinnettä alas lauta poikittain rinnettä höyläten.

Sittenhän se joulu tuli kuin puun takaa kun varsinainen rinne aukesi eteen. Leppoisen mukavaa rinnettä pellon leveydeltä ja vaikka kuinka pitkästi. Oli huomattavasti helpompaa kun sai vähän lämmitellä loivalla osuudella ja kokeilla rauhassa laudan yleistä hallintaa. Alussa kurvailin tahattoman jäykästi ja vauhti pysytteli melko rauhallisena, mutta melko nopeasti eleet alkoivat selkiintyä ja vauhti kiihtyä. Ranskanpottuannoksen muodossa nautitun lounaan jälkeen kokeilimme muita rinteitä ja meno senkun parani. Iltapäivällä viimeisten laskujen aikaan kengät olivat muotoutuneet miellyttäviksi jalkaan ja laudan hallinta oli jo varmaa hankalissakin paikoissa, joten kehitys oli joka suhteessa positiivista. Viimeiset laskut meni jo tyylikkäästi ja nautin menosta suunnattomasti. Kuuden tunnin aktiivisen laskemisen jälkeen tuntui että en halua rinteestä pois laisinkaan, mutta hissien sulkemisesta johtuen päivä päättyi viiden kieppeillä. Kieltämättä olin jo vähän pehmeänä, mutta nähtävästi varusteet toimivat asiallisesti, koska mikään paikka ei ollut varsinaisesti kipeänä.

Uskomatonta kuinka rehellistä ja luottavaista väkeä Sveitsiläiset ovat. Zweisimmenissä oli rinteiden läheisyydessä olevien rakennusten seinustoilla reppuja säilössä kaikkien näkösällä. Tavarat olivat vain nakattu johonkin mökin nurkalle maahan ja menty itse joko sisälle rinneravintolaan tai rinteeseen suihkimaan muutamaksi tunniksi. Gondolihissien pysäkeillä oli pöydillä hanskoja ja aurinkolaseja, joita ihmiset olivat löytäneet hisseihin unohdettuina. Aika puhtoisen oloista menoa. Itse säilytin olosuhteiden pakosta tyhjää lautapussia suksivuokraamon nurkalla vesikourun päällä kun en muuta paikka sille löytänyt. Ensin pyörin kyllä sen kanssa ja koetin miettiä, että minne sen voisi viedä säilöön, mutta paikalliset vakuuttelivat, että pussi säilyisi vaikka suksivuokraamon edessä penkin selkämyksellä jos en muuta sen kanssa keksisi. Vein sen kuitenkin vähän syrjään ja sielläpä se pärjäsi koko päivän koskemattomana vaikka oli kuitenkin kaiken aikaa rinteestä tulijoille näkyvillä. Ensi kerralla en ota koko pussia mukaan, joten säästyn siltäkin ihmettelyltä.

Hämmästyttävä päivä. Paljon kehitystä laudan hallinnassa ja kevyt kenttärusketus kalpeaan naamatauluun. Valokuvia ei tullut otettua kovin montaa, mutta toivottavasti kuvaamiselle on aikaa myös monina muina aurinkoisina kevätpäivinä. Zweisimmenistä jäi kova nälkä päästä takaisin rinteisiin. Onneksi vaihtoehtoja piisaa runsaasti ihan parin tunnin junamatkan päässä Bernistä. Vuorille mars! Nyt niistä pitää nauttia kun siihen kerran mahdollisuus on annettu!

13.1 Kevät tulee, räkä valuu

2006-01-13T18:00:00.000+01:00

Joulu vilahti ohi kuin nyrkki taksijonossa ja elämä Sveitsinmaalla sen kun jatkuu. Lentelin edellisen illan kekkereistä väsyneenä 8.1 Helsingistä Prahaan ja sieltä Zürichiin, jossa sain kuulla, että viekkaat Tsekit ovat unohtaneet laittaa matkatavarani koneeseen. Miellyttävä lentokenttävirkailija rauhoitteli minut ja vakuutti, että tavarat löydetään ja toimitetaan minulle kotiin asti pikapuoliin – ehkä jo seuraavan vuorokauden aikana. Junamatka Berniin suoritettiin kevein kantamuksin ja kellon ollessa lähempänä puoltayötä saavuin asuntoni lähellä sijaitsevalle Bümbliz Nordin rautatieasemalle. Huoneeni odotteli minua Tscharnergutissa betonikopille ominaisella tyyneydellä ja vähät tavarani olivat kaikki sievästi paikallaan.

Seuraavan päivän iltana sain puhelinsoiton lähettifirman asiakaspalvelijalta, joka pyysi minua vastaanottamaan matkatavarat muutaman minuutin kuluttua talon ala-ovella. Menin pihalle odottelemaan ja mietin pakkassäässä seisoskellessa kuinka tavarat tuodaan uudenkarhealla lähettipalvelun pakettiautolla tyyliin TNT tai FedEx. Yllätyksekseni pihaan kurvasikin n.89-vuosimallin ruostunut farmarimallin Toyota, jonka ikkunasta kurkisteli lippalakkipäinen Jorgos Tsatsiki-tyyppinen hahmo. Kävi sitten ilmi, että tällä luotattavan oloisella ammattilaisella oli kadonneet matkatavarani hallussaan. Hän heitteli tavarat asfaltille, sysäsi läjän papereita eteeni, kaivoi haalistuneen mainoskynän rintataskustaan ja iski sen kouraani. Kuittasin nimeni muutamaan paperiin, mutta on myönnettävä, että en valon vähäisyydestä johtuen kyennyt kyseessä olevia dokumentteja varsinaisesti näköaistillani havaitsemaan, mutta yritin kyllä sohia kynällä papereiden suuntaan asiaan kuuluvalla tavalla. Allekirjoituksien virkaa toimittaneet suherrukseni päätyivät tietty suuremmalla todennäköisyydellä jonnekin lähetin kauluksen ja auton takaluukun välimaastoon kuin allekirjoituksen paikkaa merkkaavalle viivalle, mutta tuskinpas sillä on juurikaan merkitystä hänen tai minun tulevaisuudelle. Kuski kiitti sievästi Sveitsinsaksaksi, rämäytti oven kiinni ja kaasutteli savuttavalla Toytotallaan takaisin kohti hämärää katua. Näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan mukavaa, että raskaat tavarani tuotiin kotiin saakka. Eipä tarvinnut kanniskella niitä väsyksissä ympäri Sveitsinmaata. Hienoa!

Täällä on tullut kevät. Aurinko paistaa ja pakkasta on viimepäivinä ollut kirpakasti yhden ja kuuden asteen välistä. Tuntuu todella mukavalta siristellä silmiään lämpöisessä valossa, popsia halpiskiinalaisesta haettua lounasta takapuolen hyytävillä kiviportailla istuskellen ja miettiä, että mitä lounaan mukana tulleelle jääkylmälle kokistölkille oikein tekisi. Juoda sitä ainakaan ei voi jos ei halua palelluttaa nieluaan. Chili laittaa nenän valumaan eikä pikkupakkanen varsinaisesti auta tilannetta. Pyyhinvälineitä ei ole saatavilla kuin muovipussin pohjalla lounaslaatikoista valuneen tulisen kastikkeen seassa ja sinne jos kätensä työntää niin hihat tuoksuu loppuviikon ching-chang-chongille. Niiskutusta ja ähinää kepeässä pakkassäässä paikallisten liikemiesten kiirehtiessä huvittuneena ohitsemme kohti lounasravintoloitansa. "Ei oo kylymä, niisk, mie oon suomesta!"

Hassua kuinka jo tammikuun puolessa välissä voi tuntea auringon piristävän vaikutuksen. Energiaa tuntuu olevan kymmenkertaisesti verrattuna tilanteeseen ennen joulua. Lisäksi nukun paremmin ja pärjään vähemmällä unella kuin pimeänä kautena. Nyt kun vielä saisi uuden lumilaudan mäkeen niin alkaa olla aika mukavat oltavat. Pimeä tulee iltapäivästä viiden ja kuuden välissä, joten ei tässä ihan mahottomasti päivänvaloa vielä piisaa. Ehkä parin viikon päästä tilanne on jo parempi.

Perjantaina 13.1 osallistuin ensimmäiseen tenttiini tälle lukukaudelle. Oli muuten elämäni nopeimmat ja sekavimmat 45 minuuttia. Vaikka olin valmistautunut tenttiin mielestäni tavallista paremmin, meni kiireessä ajatukset aikalailla ristiin ja lopputulos lienee rakenteeltaan ja yleiseltä informaatiosisällöltään kuin lukihäiriöisen seepran käsialaa. Kysymyksiä ja selitettävää olisi ollut helposti kolmen tunnin tentin tarpeisiin, mutta nähtävästi asiat hoidetaan täällä näin. Hauska kokemus sinänsä ja yksi ensimmäisistä kohtaamistani todellisista eroista Suomen ja Sveitsin yliopistokäytäntöjen välillä. Tällä kertaa meni minun osaltani niin sanotusti vituiksi, mutta uusintaa odotellaan...

26.12 Jouluksi Kotio

2005-12-26T14:11:00.000+01:00

Vuosi pyörähti sitten jouluun ja pääsin katkaisemaan vajaan kolmen kuukauden Bern-touhuilun parin viikon mittaisella vierailulla Suomeen. Lennot oli varattu torstaille 22.12 ja kotiutumisreittinä oli Bern-Zurich-Praha-Helsinki-Oulunsalo-Oulu-Kemi-Kyläjoki. Lähdin Bernistä jo keskiviikkoiltana, koska olin jossain typeryyden puuskassa varannut lennon Zurichista jo puoli kahdeksaksi aamulle. Vähien matkatavaroideni pakkaamiseen meni noin varttitunti ja muutenkin Bernin taakse jättäminen tuntui helpolta. Minulla ja Turussa opiskelevalla Elinalla oli lennot lähes samaan aikaan, joten ajelimme yhtä matkaa junalla Zurichiin, jossa Sari jälleen kerran ystävällisesti tarjosi majoituksen. Koska lähdimme Bernistä illalla seitsemän jälkeen, ei junalippu maksanut mitään Gleis 7-alennuskortin ansiosta. Zurichissa Sari odotteli meitä Lion-pubissa rautatieaseman tuntumassa, jonne kolistelimme matkatavaroinemme pitkin komeasti valaistuja joulukatuja. Elinan suurehko matkalaukku on perässä raahattavaa mallia, jonka pienet rattaat pitävät pienenkin epätasaisuuden kohdatessaan käsittämätöntä mekkalaa eikä joulurauhasta ollut tietoakaan tasaisen pirteän tratatatatan kaikuessa pakkassäässä. Pubi löytyi kohtuullisen vikkelästi vaikka yritinkin olemattomilla suunnistustaidoillani eksyyntyä parhaani mukaan muutamaan otteeseen. Ahtauduimme valtavien kantamustemme kanssa sisään vilkkaaseen pubiin nenät kylmyydestä vuotaen. Paikalla oli myös muutama Sarin työkaveri ja pöytään oli helppo istahtaa heidän Brittihuumorivirnuilun sekaan. Istuimme iltaa muutaman tunnin ja horjahtelimme sitten Sarin luo nukahtamaan ennen matkan jatkamista.

Nukuin koko yön melko pinnallisesti vähän väliä heräillen. Herätyskello piippasi puoli kuudelta ja ylösnousemus tuntui vaivattomalta. Sähköt oli jostain syystä poissa koko aamun joten peseytyminen ja pukeutuminen suoritettiin pimeyden vallitessa. Pikaisen hampaidenpesun jälkeen etsin vaatteeni puhelimen lampun avulla ja keräilin kamppeeni. Kun sitten täysissä pukeissa nostin rinkan selkääni lähtemisen merkiksi läsähtivät sähköt takaisin päälle, valot syttyivät ja sähkölaitteet surahtelivat hetkisen käynnistymisen merkiksi. Ulos ahtautuessamme herätin vahingossa rappukäytävän tuolilla nukkuneen mustan kissan, joka nosti hitaasti päätään, siristeli silmiään ja näytti erittäin ärsyyntyneeltä kolisteluumme. Se tuhahti ja pyöritteli silmiään kuin sanoakseen ”menkää nyt siitä mellastamasta..”. Kun lyllersin tavaroineni portaita alas työnsi se päätään syvemmälle tyynyn alle ja yritti nukahtaa uudelleen.

Zürichin varhainen aamu täyttyi Elinan matkalaukun pitämästä pirteästä tratatata-kolinasta kun marssimme vielä hieman unesta sekavana mukulakivikatua alas kohti raitiovaunupysäkkiä, jossa lippujen ostamisen jälkeen saimme huomata, ettei rautatieaseman suuntaan jostain syystä kulje tänä aamuna yhtään ratikkaa. Syvä huokaus, varusteet kantoon ja terävää tratatatan säestämää askellusta kohti rautatieasemaa. Rullilla varustettu matkalaukku oli kuin innoissaan matkaoppaasta otteita lukeva matkaseuralainen joka kipittää perässäsi ja hakee huomiota höpöttämällä taukoamatta vuorokaudenajasta ja kelistä riippumatta.

Zürichin rautatieasemalta menee junia lentokentälle parinkymmenen minuutin välein, joten asemalla ei tarvinnut odotella kauankaan. Olen aina ollut hyvä syömään jopa heti herättyäni, joten tälläkin kertaa popsin asemalta ostamani patongin ja cappuccinon lisäksi myös osan matkaseuranikin sämpylästä. Raitiovaunujen puutteen ja sähköttömien aamutoimien vuoksi olimme parisenkymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä, mutta lentokentän selkeiden opasteiden ansiosta check-in luukku löytyi kuitenkin ajoissa. Turvatarkastuspisteessä naispuolinen virkailija pyysi ottamaan kannettavat tietokoneet erilleen käsimatkatavaroista turvatarkastuksen ajaksi. Nostaessani punaisen second skin-pussukan repustani, levisi virkailijan kasvoille hymy kuin olisin suurisilmäistä koiranpentua tarjoamassa ja kuulin kun hän konetta hihnalle asettaessaan naureskeli saksaksi läpivalaisulaitteen monitoria tarkkailleelle kollegalleen ”hitto, miekin tahon tämmösen kannettavan!”

Czech airlinesin pienikokoinen kone laskeutui Prahan kentälle ja bussi kyyditti viitisenkymmentä matkustajaa minut mukanaan lentokentän odotusaulan lähettyville. Ajattelin reissuun lähtiessä, että joulusesongin aikaan väkeä on liikenteessä tuskaisen paljon, mutta Prahaan päästyäni lentokenttä oli yksiselitteisen tyhjä. Kello oli yhdeksän aamulla ja kentällä hiljaista kuin vintillä. Mitä nyt muutama matkalainen nukkui takki peittonaan jossain käytävien varrella. Kävin ostelemassa viimeiset joululahjat lentokentän kaupoista ja istuskelin odottelemaan. Muutama tunti myöhemmin asema alkoi vilkastua ja Elinakin marssi odotusaulaan posket kiukusta punoittaen. Olivat kuulemma ottaneet turvatarkastuksessa häneltä fonduepannun pois, koska samassa paketissa oli myös muutama pitkävartinen haarukka. Sveitsin rajalla pannu oli läpivalaistu, eikä se aiheuttanut haarukoineen mitään ongelmia, mutta Tsekin puolella säännöt olivat tiukempia. Onhan nyt selvää, että fonduehaarukka voi taitavan konekaapparin käsittelyssä muuttua tappavaksi teräaseeksi, kuten myös vyöllä voi kuristaa ihmisiä ja korkokengillä hakata koneen runkoon reikiä. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen Elina sai kuitenkin pannunsa takaisin joskin se toimitettiin koneen ruumaan matkalaukkujen sekaan turvallisuussyihin vedoten.

Jatkolento suomeen lähti lähes ajallaan ja muutaman ilmassa vietetyn tunnin jälkeen laskeuduimme Helsinkiin noin varttitunnin aikataulusta myöhässä. Matkatavaroiden hihnalle tulo kesti tyypillisen pitkään, joten Oulunsalon lennon check-in:iin juosta kiireessä. Pelkkä rinkka selässäni olisin näyttänyt tyylikkäältä seikkailijalta, jolla on kiire seuraavaan eksoottiseen kohteeseen vievään koneeseen, mutta olin valitettavasti pukenut käsimatkatavaran virkaa toimittaneen reppuni etupuolelleni, joten luultavasti muistutin enemmän poikasta pussissaan kantavaa kengurua. Onnekseni myös Ouluun lentävä kone oli kymmenisen minuuttia myöhässä, joten rinkkani luovutuksen jälkeen minulle jäi aikaa juosta koko Helsinki-Vantaan lentoaseman läpi kotimaanlentojen terminaaliin, joka siis sijaitsee saapumisterminaalistani ja check-in pisteestä katsoen kokonaan toisessa päässä kompleksia. Ehdin koneeseen kuitenkin hyvissä ajoin ja kiirehtiminen osoittautui turhaksi koneen ollessa kymmenisen minuuttia myöhässä. Jälleen yksi nousu, tunti lehdenlukua ahtaassa koneessa ja pehmeä laskeutuminen liukkaalle Oulunsalon kentälle. Ulkona oli kotoisasti viitisentoista astetta pakkasta ja pimeää kuin säkissä. Olisin voinut soitella kavereita tai sukulaisia minua vastaanottamaan, mutta tuntui helpommalta tulla itsekseen kentälle, ottaa bussi, hankkiutua rautatieasemalle ja nautiskella matkustamisesta yksin omassa jengissä. Odottelin pohjoiseen menevän junan lähtöä vajaan tunnin ja popsin samalla pizzeria Finlandiasta hakemaani venepizzaa. Eurojen käyttö tuntui pitkän tauon jälkeen rauhoittavan helpolta ja 4,5€ oli mielestäni kohtuullinen korvaus isosta pizzasta. Junamatka sujui kuin raiteilla ja ibookissakin oli vielä virtaa jäljellä musiikin kuuntelua ja kirjoittelua varten.

Kemissä äiti-Pirjo ja sisko-Satu olivat ottamassa minua vastaan. Nostin rinkan autoon ja naureskelin kun he alkoivat kertoa juttuja siitä kuinka Nelli oli otettu joulun kunniaksi sisälle ja saatettu kohta takaisin ulos kun tämä oli oma aloitteisesti popsinut piparit keittiön pöydältä ja yrittänyt myös ahmia muutaman kynttilän takan reunukselta. Kyseessä on siis armas hirviä pelkäävä pystykorvamme, joka kyllä pääsi myöhemmin sisälle nukkumaan, joskin tällä kertaa metriä lyhyemmässä talutushihnassa pipareiden ja kynttilöiden joulurauhan turvaamiseksi.

Kotiin päästyäni tuntui kuin en olisi koskaan missään ollutkaan. Isä katseli telkkaria rennosti pyjamissaan ja Jari yritti haastaa minua painimaan. Saunan jälkeen Bern alkoi tuntua jo kaukaiselta unelta ja hyvin nukutun yön jälkeen olo oli niin rentoutunut, että hyvä jos jääkaapille viitsin nousta. Tässä kun pari viikkoa nukkuu ja syö liikaa niin eiköhän sitä jaksa taas kevään Berniläisten korinaa kuunnella. Ensimmäiset kolme kuukautta Beetlehemissä kuluivat nopeasti. Kevät kuluu yhtä äkkiä. Voin kuvitella kuinka heinäkuussa seisoskelen Zürichin lentoasemalla rinkka selässäni matkalla kohti Suomea, pää kevyesti läksiäisten aiheuttamasta krapulasta kipeänä. Sitä ennen ehdin kuitenkin syödä monet pastat tomaattikastikkeella, kilistellä monia laseja, istua lukuisilla luennolla, kaatuilla lumisten Alppien rinteillä, pestä monta koneellista pyykkiä varhain aamulla varaamatta pyykkivuoroa, tavata monia uusia tyyppejä, vaellella keväisillä patikkapoluilla ja kiroilla tentteihin lukiessa. Toivottavasti välillä on myös aikaa juoda vahvaa espressokahvia ja istua alas kirjoittamaan julkaisukelpoiset tapahtumat muistiin.

14.12 Pikkujoulut

2005-12-14T13:39:00.000+01:00

Yliopiston kansainvälinen toimisto on järjestänyt kaikessa suopeudessaan vaihto-opiskelijoilleen pikkujoulut opiskelija-asuntola Fellergutin baarimaisessa aulassa, jossa ennakkoon ilmoittautuneille on tarjolla tarpeellinen määrä drinkkejä ja naposteltavaa muodollista 12 frangin könttämaksua vastaan. Väki on pakkautunut baaritiskille ja vilkasliikkeiset baarimikot napauttelevat tiskiin tasaisin väliajoin Pina Coladaa, Tequila Sunrisea, vodkaa, olutta, ja glüweiniä hälinän ja vanhoista stereoista kajahtelevien menneitten vuosikymmenten hittien muodostaman metelin voimistuessa hetki hetkeltä.

Tarjolla on lähes ilmaiseksi useampaa eri sorttia alkoholipitoisia juomia, huone on koristeltu juhlavaksi ja ilmapiiri on vähintäänkin iloinen. Kaikesta huolimatta mieleeni hiipii outo tunne ja jokin tuntuu olevan pielessä. Pysähdyn hetkeksi, hiljennyn miettimään ja pian katselen sieluni silmin näkyä, jossa mustan usvan keskellä, vessan lattiaan liimautuneilta kasvoilta heijastuvat synkät aatokset. Hitaan hengityksen katkeillessa sinisävyiset huulet muodostavat rohisevalla äänellä hiljaista valitusta – tila on niin kammottava, että sille altistuessa vakainkin ihmisyyden puolustaja huomaa yllätyksekseen pohtivansa eutanasian laillistamisen positiivisia puolia. Ja äkisti korvissa kaikuvat lukuiset lupaukset, jotka painokkaasti vannovat värisevin äänin ”ei ikinä enää!...oli muuten viimeinen kerta!..”.

Näky katkeaa äkisti läsähdykseen ja häikäisevä todellisuus ponnahtaa tajunnan pintaan hälisevän juhlahuoneen ja musiikinjytkeen muodossa. Opiskelijatoverini läimii minua selkään ja paukauttaa kaksi tequilaa pöytään. Muutaman kainalopierun ja naurunhirnahduksen jälkeen poikkeuksellisen pahanmakuinen viina katoaa nieluuni ja sormeni kohoaa kuin itsestään baaritiskin suuntaan uusien juomien tilaamisen merkiksi. Lyhyen kantaman profetia on jokaisen siemauksen jälkeen lähempänä toteutumistaan ja Tuomiopäivän viides ratsumies, herra Ilmainen Viina, karauttaa yli pimeän taivaan juhlivaa pikkujoulukansaa tyytyväisesti silmäillen. Ikinä eivät opi...

8.12 Kolhoosiasumisen herkkää arkea

2005-12-08T12:53:00.000+01:00

Niin se rauhoittuu vaihtarinkin arki kiireisten alkukuukausien jälkeen. Aukaisin juuri joulukalenterista kahdeksannen luukun, istuskelen olohuoneessamme ja katselen maisemia. Vuoria ei näy koska näköala avautuu kohti pohjoista, jossa ei ihan lähellä ole mitään parikymmentä kerroksista kerrostaloa korkeampaa. Talomme eteläpuolelle avautuvat, hivenen kalliimmat asunnot sen sijaan tarjoavat koko ikkunan kokoisen kuvan lumihuippuisista vuorista. Ei sillä, että tuo näköalaani varjostava vastapäinen kerrostalo mitenkään poikkeuksellisen ruma olisi, mutta kyllä sitä mieluummin miettisi ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa valtavien vuorien tuijottaessa vastaan. Olen tässä joutessani opetellut juomaan erittäin vahvaa espressokahvia ja alkaa hiljalleen tuntua siltä, että elimistöni on tohinalla muodostamassa voimakasta riippuvaisuussuhdetta tähän mustaan mönjään. Tällä hetkellä menee vain kupillinen päivässä, mutta määrää auta paljoa nostaa jos aikoo säilyttää edes rippeet vapaudesta juoda kahvia vain nautinnon, ei fyysisen tarpeen vuoksi. Ulkona satelee lunta ja kirkonkellojen sekameteli soi sen merkiksi että on keskipäivä. Tässä taitaa olla parikin kirkkoa kelloa ihan hautakiven heiton päässä kun tasatunnein, vartin yli, puolelta ja varttia vaille soi semmonen dingelidong, että tottumatonta saattas ottaa aikalailla pattiin.

Olin aamulla reipas ja heräsin jo seitsemältä pyykille. Täällä on vähän pakko peseskellä vaatteita luonnottomina vuorokaudenaikoina jos ei halua varata pyykkivuoroa viikkoa etukäteen. Sinänsähän varhain aamulla pyykille rupeaminen ei ole kovin suuri ponnistus, koska kun koneen saa pyörimään, voi kömpiä takaisin nukkumaan reiluksi tunniksi. Vielä muutama harjoituskerta ja voin luultavasti pestä koneellisen tummia heräämättä laisinkaan. Aamuni ovat yleensä vapaita koska luentoja ei ihan hirveästi näin talvilukukaudella ole. Muutama englanninkielinen taloustieteiden kurssi on käynnissä, mutta kyllä sekaan voisi mahtua lisääkin jos tosissaan aikoisi puskea opintoja rekisteriin. Onneksi saksankurssi tuo kahdesti viikossa rauhaa ja seesteisyyttä itsetunnolleni. Kurssi on edennyt hyvin ja harkitsenkin samassa ryhmässä jatkamista myös joulun jälkeen. Yliopisto on maksanut kurssin joulukuun loppuun saakka, joten joudun neuvottelemaan jatkoajasta erikseen kansainvälisen toimiston kanssa. Parin kuukauden kurssille tulee hintaa noin 750 frangia eli karkeasti 490€, joka on aivan liikaa omalle lompakolleni, mutta jos hyvin toimeentulevat sveitsiläiset sponsorini suostuvat yhteistyöhön niin mikäs siinä sitten. Kevätlukukaudelle on tiettävästi luvassa reippaasti enemmän englanninkielisiä taloustieteellisen kursseja joten ei tässä hätää ole.

Purnasin aikaisemmin kuinka keittiömme on osoittautunut hengenvaaralliseksi saastapesäkkeeksi ja nyt sitten olemme saaneet jo kaksi kirjallista varoitusta epäsiisteistä tiloista. Siivoustiimi käy talomme 20 kerrosta läpi viikoittain ja meidän kerroksemme on vuorossa tiistai-aamuisin. Viikko sitten olleella siivouskerralla keittiössämme oli lojumassa keskikokoisen mäyrän kokoinen läjä likaisia, puolittain pestyjä tai ”likoamaan jätettyjä” astioita, joita siivoustiimi joutui sitten väistelemään. Sanomistahan siitä tuli.

Ensiksi talonmies, Hra. Gil, kävi teippaamassa saksankielisen valituskirjeen tiskipöydän yläpuolelle, jossa muuten komeilee myös saksaksi, ranskaksi ja englanniksi keittiön siisteysohjeet ja kuva tiskiröykkiöstä ”EI NÄIN”-tekstillä varustettuna. Joku kerroksemme 12 asukkaasta oli valituskirjeen nähtyään jättänyt keittiön oveen ”noni,toivottavasti olette nyt tyytyväisiä!”-viestin ja toinen oli myötäillyt samaan lappuun sinisellä tussilla ”oon ihan samaa mieltä!”. Myöhemmin samana päivänä kerroksemme puheenjohtaja oli teipannut oveen kutsun kerroskokoukseen, joka järjestettäisiin lähipäivinä. Lapun mukaan kaikkien olisi oltava kokouksessa läsnä, eikä poissaoloja hyväksyttäisi kuin erikseen sovittuna. Olin seuraavana aamuna sattumalta keittiössä aikaisen aamupalan jälkeen siivoamassa jälkiäni kun Hra. Gil tuli virnuillen seisoskelemaan selkäni taakse digikamera kourassaan. Kysyin, englanniksi että mitähän se herra nyt tällä kerralla haluaa, mutta vastaukseksi sain vain naamallisen sarkastista hymyä. Jäin tuijottamaan kun hän raotti uunin luukkua ja räpsi sen sisältä pari kuvaa. Siinä minä seisoin tiskipöydän ääressä luutu kädessäni, tukka pystyssä, silmät turvonneena, vanhaan t-paitaan ja pyjamahousuihin pukeutuneena, räpyttelin silmiäni ja mietin, että olenko minä tulossa hulluksi vai ottaako tuo paksukainen tosiaan kuvia meidän uunistamme? Kun sänkinaamainen keiju oli liihotellut hihitellen rappukäytävään kurkistin varovasti valokuvamallin sisään ja olihan siellä pohjalla läikkä mustaa tervamaista liejua. Kostutin luutun lämpimällä vedellä ja pyyhkäisin likatahraa muutamaan otteeseen. Puhdasta tuli.

Kuvat uunistamme ilmaantuivat uuninluukkuun teipattuna saman iltapäivän aikana. Kuvien alapuolella oli saksankielistä uhkailua uunien kunnosta ja lisämaksuista, jotka saisimme maksettavaksemme jos uunin kuntoon ei kiinnitetä paremmin huomiota. Uuni oli kyllä jo tässä vaiheessa puhdas, mutta sääli kai se olisi heittää täysin kelvollinen valituskirje hukkaan. Tämä siis viime viikolla.

Tällä viikolla järjestetty kerroksen hätäkokous oli mielenkiintoinen kohtaaminen ja tapasin ihmisiä joiden en edes tiennyt asuvan kerroksessamme. Saavutus sinänsä koska onhan tässä heiluttu jo kaksi kuukautta samalla 12 hengen käytävällä! Aika moni kavereistani vaikuttaa vajaan puolen kilometrin päässä Fellergutissa ja myös kokkausrinki kokoontuu useimmiten siellä, joten oman keittiön väelle ei juurikaan riitä sosiaalista energiaa. Ehkä silti pitäisi tutustua näihinkin karvakuonoihin paremmin. Hitostako sitä tietää vaikka olisivat paksun, juron kuorensa alla suorastaan hurmaavia persoonia. Aivan kuten minäkin! Osalla asukkaista oli selvästi henkilökohtaisia kaunoja toisiansa kohtaan ja muutamista kokouksen asialistalla olleista asioista keskusteltiin hyvin kiihtyneesti punaisin poskin saksaksi ja ranskaksi kiljahdellen. Aiheet kokouksessa olivat yllätyksettömästi tiskit ja niiden peseminen, astiapyyhkeen väärinkäytökset, sotkusakkojen maksaminen ja muut yhteiset asiat. Tuntui tosin, ettei kokoontumisella ollut juurikaan merkitystä kun ranskaa äidinkielenään puhuva kolmikymppinen naishenkilö pyyhki välittömästi kokouksen jälkeen vihellellen olohuoneen pöytää haiskahtavalla tiskiluutulla, viimeisteli jälkensä astioiden kuivaamiseen tarkoitetulla pyyhkeellä ja heitti pyyhkeen sitten myttyyn tiskipöydälle ikäänkuin kuivamaan. Hipsin itämaisen tyynesti omaan huoneeseeni ja päätin seuraavalla kauppareissulla ostaa oman astiapyyhkeeni.

30.11 nimim. "missä on oikeus, hä?"

2005-11-30T09:43:00.000+01:00

Nyt alkaa olla jo tämäpoika korvia myöten täynnä Sveitsinmaan sadistisen tarkkaa kontrollipakkoa, ettei rinkan pakkaaminen ja kotia muuttaminen ole kovin kaukana. Oli eilenillalla suihkun jälestä kalsaritilanne niin heikonlainen, että piti tonkia pyykkikorista alimmaisia, päällimmäisten pyykkien aiheuttaman paineen ansiosta lähes puhdistuneita housukkeita jalkaan jottei pakarat paljaana tartte nukkua. Aamulla reippaana silmät turvoksissa ja tukka pystyssä pompin kuudelta hereille ja kävin nakkomassa pyykit peseytymään. Tulin takaisin huoneeseeni, otin tunnin tirsat ja menin pesuohjelman päätyttyä takasin alakertaan vaihtamaan pyykit pesukoneesta kuivausrumpuun, jottei muuttuisi tämä huoneilma pyykkien kuivattamisen takia trooppiseksi. Takasin yläkertaan puuhailemaan. Taas tunnin päästä kun painelen alakertaan hakemaan kuivia sukkia ja boksereita kuivausrummusta niin siellä onkin odottamassa tyhjä kuivausrumpu ovi selällään. Ajattelin, että nyt on heti kerralla melkolailla kieroutunutta väkeä liikkeellä kun minun Dressman, ota kaksi-maksa kolme-bokserit käy kaupaksi, mutta kävin kuitenkin kyselemässä asiasta asukastoimistossa. Siellä oli vastassa kaksi kappaletta ennen sotia syntynyttä tyttölasta touhottamassa, että niin vain on jätetty pyykit yöksi kuivumaan sinne oman onnensa nojaan, häh, niinkö, häh, eikö ookki? Koetin selittää, että ihan aamulla kävin peseskelemässä kun ei siellä ketään näyttänyt olevan ja ei ne siellä paljoa tuntia pitempään ole ehtineet olla. Kysyivät, että olenko varannut ajan, vastasin että en, mentiin katsomaan varausvihkosta, sanoin että en ole varannut aikaa joten ei sitä siellä ole, tutkittiin molemmat vihkot tarkkaan, sanoin että kun en arvon rouvat ole varannut pyykkiaikaa ja sitten kun he tajusivat, että en ole varannut pyykkiaikaa nostivat mellakan, että kyllä se vain täytyy varata aika vaikka olisi kuinka aikainen aamu ja siellä pyykkituvassa ei ketään olisikaan kun muuten menee tämä meidän hieno lyijykynä-vihko-systeemi sekaisin, eikä kohta pyhitetä lepopäivää ja muutenkin on nuoriso nykyään ihan vätyksiä, eikä leipäkään maistu enää leivälle ja linnutkin paskoo pihamaalle ihan tahallaan! Ne pyykkikytät oli vienyt minun bokserit sieltä kuivausrummusta kun en ollut varannut pyykkiaikaa vihkosta! Kyselivät vielä epäilevänä, että onko varmasti sinun pyykkejä? Ettei vain olisi osa näistä alushousuista velipojan, serkun tai jonkun muuten vain tutun henkilön omaisuutta? Onko varmasti sinun sukka tässä hä?

Ymmärrän sen, että säännöt on sääntöjä ja sveitsiläiset on sveitsiläisiä, mutta siinä vaiheessa kun ruvetaan varastelemaan toisten alushousuja loppuu minulta huumorintaju. Mökötän mielenosoituksellisesti viikon sisällä enkä likaa housuja uhallakaan. Katotaan kuka taipuu ensin!

29.11 Rytmit sekaisin

2005-11-29T16:23:00.000+01:00

On tiistai-iltapäivä ja minä istuskelen kotosalla kalsareissa. Tulin viimeyönä kotiin kolmen aikaan jalkapalloturnauksesta, johon vaihtareista koostuva Bern-out-joukkueemme osallistui kuuden hengen voimin. Viimeinen peli alkoi 01:30 josta johtuen kotiutuminen jäi melko myöhäiseksi. Eilinen oli muutenkin kummallinen, koska heräsin aamulla jo 05:30 ja läksin keskustaan sipulimarkkinoille, joka on yksi Bernin suurimmista tapahtumista. Lumisateiseen keskustaan oli kokoontunut satoja näytteilleasettelijoita myymään sipulikoristeita, sipulikeittoa, sipulimakkaraa, sipulileipää ja mitä tahansa mitä nyt sipuleista voi suinkin valmistaa. Tyhjään mahaan nautitut paikalliset glögit eli glüweinit kihahtivat päähän heti aamutuimaan ja ehkä juuri siitä johtuen tapahtuma oli todella persoonallinen ja hauska. Kakarat heittelivät konfetti-nimellä kulkevaa paperisilppua pahaa-aavistamattomien ohikulkijoiden naamalle ja koputtelivat ihmisiä kalloon vingahtelevaa ääntä päästelevillä muovivasaroilla. Kun kotiuduin tapahtumasta puolen päivän aikoihin ja riisuin takkini, lösähti kauluksestani lattialle läjä paperisilppua ja nyt sitä on kaikkialla sängyssä, käytävällä, vessassa, vaatehuoneessa, housuissa,varpaiden välissä ja ties missä. Pitänee hakea imuri ja siivoilla paikat.

Ovat näköjään pystytelleet pihamaalle jouluvaloja ja huoneeni ikkunaa vastapäätä olevan kerrostalon seinään on rakennettu kirkkaista jouluvaloista iso tähti. Kävin keittiössä ja ajattelin, että keittelen itselleni kupillisen kahvia perinteisellä suomityylisellä kahvinkeittimellä kun vähän kaikkien tekemisiin puuttuva ja auliisti neuvoja jakava brittineiti otti asiakseen opastaa minut todellisen kahvinautinnon ääreen espressokeittimen avulla. Kyseessä on siis noin 20cm korkea alumiininen pannu, jonka alaosa on ruuvattavissa irti ja yläosassa on pannu johon valmis kahvi lopulta asettuu. Keittimen käyttö tuntuu olevan helppoa: alaosaan vettä, keskiosassa olevaan suodattimeen lusikoidaan kahvia, ruuvataan kapistus kasaan ja laitetaan liedelle kiehumaan. On kyllä myönnettävä, että ennakkoluulojeni vastaisesti kahvista tuli erittäin maukasta ja sopivan vahvaa. Ehkä kyseessä on vain kofeiinin puutteesta johtuva ”ihan mikä tahansa kahvia muistuttava on ihanaa”-tila, mutta vielä kymmenisen minuuttia espresson nauttimisen jälkeen suussa maistuu yhä miellyttävälle ja olo oli sanottaisiinko terävä. Kokeilen keitintä lähipäivinä uudelleen ja jos kokemus on yhtä vakuuttava, hankin itselleni suomeen samanlaisen keittimen. Ei liene maksa paljon, sen verran yksinkertainen kapistus on kyseessä.

Jossain välissä viimeviikolla sain sulan hattuuni uuden kokemuksen merkiksi. Hendrik oli autoineen matkalla noin 30km Bernistä olevaan IKEA:an ja minähän kauppaan tutustumattomana änkesin mukaan. Kovasti tuntui mukana olleita vaihtareita viihdyttävän kun totesin, etten ole koskaan kyseisessä liikkeessä vieraillut. Jostain syystä yleinen käsitys oli se, että suomessa ja ruotsissa siniseinäisiä IKEA-halleja on jokaisessa pitäjässä, parhaimmissa kaksi. No ei ole, mutta vuoden päästä availevat yhden Haaparantaan, joten eiköhän siellä tule sitten ainakin muutamaan otteeseen piipahdettua. Kun pääsimme perille olin aidosti yllättynyt siitä kuinka valtava liike oli kyseessä ja kuinka edullisia osa tuotteista oli. Ostettavaa olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, mutta olisi tuhlailevaa hankkia Bernin asuntoon sen kummempia koristuksia koska joutuisin joka tapauksessa hylkäämään rojut heinäkuussa kun muutan takaisin Suomeen.

Lauantaina 26.11 Bernin yliopiston kansainvälinen toimisto oli järjestänyt vaihto-opiskelijoilleen retken eteläisen Sveitsin rikkaaseen Geneveen. Paikalle pyyhällettiin bussilla parissa tunnissa läpi lumisten maisemien. Ensimmäinen pysäkki oli punaisen ristin museon pihalla, jossa meidät ajettiin ulos kulkuvälineestä ja komennettiin laumaan museon kyltin eteen. Kymmenellä eri kameralla otettujen kuvien jälkeen nopsaan sisälle museoon, jossa sai valita ohjatun kierroksen joko Englanniksi tai Saksaksi. Parin tunnin kiireisen käytävärallin jälkeen kierros oli ohi ja päähän jäi sen verran, että sairasta sakkiahan me ihmiset ollaan. Museosta pikapikaa jäisen pihamaan poikki takaisin bussiin, ovet kiinni, kohti keskustaa ja bussi parkkiin. Reilun tunnin mittaisen lounastauon jälkeen juoksimme paikallisen turisti-infon eteen, josta lähdimme liikkeelle ohjatulle kaupunkikierrokselle. Vanhempi rouvashenkilö esitteli kaupungin historiaa, perinteitä ja rakennuksia parin tunnin kierroksen verran. Vaeltelimme siellä täällä ja pysähtelimme tasaisin välein ihastelemaan äärimmäisen mielenkiintoisia seiniä ja patsaita. Lukuisat tarinat kertoivat kuinka joku oli vetänyt jotakuta turpaan taistelukentillä, erään kreivin miehet olivat kiipeilleet kaupungin muureilla valloitusaikeissa, mutta saanut lopulta soppakattilan niskaansa neuvokkaan keittäjättären heittämänä ja näin kaupunki oli pelastunut pahansisuisilta valloittajilta. Kaupunkikierroksen loputtua hölkkäsimme läpi vanhan kaupungin kohti keskustaa, jossa kohtaamispaikalla odottavan bussin kuljettaja jo odotteli meitä kelloaan vilkuillen. Kun kaikki olivat vihdoin kyydissä, suhautti kuljettaja ovet kiinni ja kaasutti kohti moottoritietä hengästyneiden opiskelijoiden vilkuillessa toisiaan, että mitähän helvettiä tässä nyt oikein tapahtui? Geneve ohjatusti kiirehtien kuudessa tunnissa ei varsinaisesti vastannut käsitystäni mielekkäästä tavasta tutustua sinänsä ihan nättiin ja kivan oloiseen kaupunkiin, mutta tulipahan piipahdettua. Jospa sitä keväällä saisi uuden mahdollisuuden vierailla samoilla pelipaikoilla ihan ajan kanssa. Vaikka samanlainen kaupunkihan tuo on kuin muutkin. Hieman kalliimpi vain.

27.11 Lausanne

2005-11-27T14:20:00.000+01:00

Päivät soljuvat kohti joulua ja päivät tuntuvat olevat toinen toisensa näköisiä. Sosiaaliset ympyrät ovat tiivistyneet niin, että vietän iltaa usein samojen naamojen kanssa ruokaillessa, urheillessa ja elokuvia katsellessa. Monia alkuaikojen tuttuja on hukkunut yhteen sopimattomien aikataulujen väliseen kuiluun ja aika ajoin arki väsyttää niin, että kämpille tullessa tekee mieli laittaa verhot kiinni ja istua koneen ääreen möllöttämään. Onneksi viikonloput ja sekalaiset tapahtumat ovat värittämässä kalenteria.

Perjantaina 18.11 jossain opiskelija-asuntola Fellergutin kerroksista oli lauluilta, jossa kahden kitaristin säestyksellä lauleskeltiin tuttuja ja tuntemattomia lauluja. Punaviiniä oli jostain siunaantunut siinä määrin paljon, että noin kolmen aikaan aamuyöstä heräsin tilanteeseen jossa en ole enää pitkään aikaan osannut laulaa pätkääkään. Suusta tulvi kyllä jatkuvaa mölinää, mutta äännähdykset eivät vain osuneet sanan tai sävelen muodossa oikeaan säkeistöön tai sen koommin lauluunkaan. Nukkumaanhan sitä piti vääntäytyä, mutta kun asetuin Nikolan huoneen lattialle kasattuun tyynyrykelmään lepäämään, tuntui kuin painovoimasta vastuussa oleva henkilö olisi unohtanut maksaa laskunsa ja huone pyöri villisti tyhjässä avaruudessa. Pyöriminen kiihtyi aina kun suljin silmäni ja mahalaukussa majaileva punaviini oli selvästi tulossa ylös ihmettelemään, että mikä siellä ylhäällä oikein kieputtaa.

Muutaman Allah-asennossa vietetyn vessahetken jälkeen horisontti asettui likimäärin oikeille sijoilleen ja nukahdin hetkisen. Kolmen tunnin kemiallinen lepo sai riittää koska tunteeton herätyskello pärähti soimaan klo 8:30 merkkinä siitä että matka Lausanneen olisi määrä alkaa. Olimme sopineet reissuun lähtemisestä perjantaina illallisen yhteydessä, mutta suunnitelma oli unohtunut heti kun joku kaivoi kitaran ja lauluvihkon esille. Onneksi Nikola oli muistanut laittaa herätyksen kelloonsa. Määrätietoisesti nousin sängystä, otin seinästä tukea ja menin aamupesulle. Hammasharjaa ei tietty ollut mukana joten etusormi sai kelvata hienostuneemman harjausvälineen puutteessa. Viileästi vain hammastahnaa etusormen päähän ja kohti takahampaita.

Lausanne on kaupunki Sveitsin Ranskankielisellä alueella Genevejärven rannalla. Bernistä sinne on matkaa autolla noin 90km ja matka taittuu moottoriteitä pitkin noin tunnissa. Maisemat Genevejärven rannalta ovat upeat erityisesti pilvettömällä säällä, jolloin järven takana möllöttävät vuoret tuntuvat olevan aivan vieressä järven vastarannalla. Oloni oli vielä hieman nestemäinen kun kävelimme pitkin rantabulevardia kohti Lausannen kuuluisaa olympiamuseota, jonne on kerätty jos jonkinlaista muistoa menneistä kisoista. Katselin mykistyneenä mm. videopätkää Matti Nykäsen kultavuosista ja jouduin selittämään muille mukana olleille, että mitä tälle Mäkihypyn mahtihahmolle mahtaa nykyään kuulua. Olivat he huhuja kuulleet, mutta yllättyivät silti kun kerroin Matin nykytouhuista. En ole sen kummemmin koskaan seurannut olympialaisia, joten olin yllättynyt kuinka kiinnostava museosta oli tehty. Erityisesti 1983 Los Angelesissa järjestetyt kisat tuntuivat graafiselta ilmeeltään tutuilta. Muistelen, että mainoskrääsää oli tulvinut Tornioon saakka ja myös minulla oli kisojen maskottilintu pehmoleluna pyörinyt. En voi muistaa varsinaisista kisoista mitään, mutta kun kyseessä olivat jenkkien markkinointikoneiston kotikisat, ei ole ihme jos oheistuotteita on riittänyt kauas suomeen saakka. Päivä oli aurinkoinen, joten vietimme museokierroksen jälkeen aikaa kaupungilla tallustellen. Oli päivänselvää, että kaupunki todella sijaitsee ranskankielisellä alueella. Osa kauppojen myyjistä ei halunnut ymmärtää saksaa tai englantia ja kadulla ihmiset kävelivät päälle jos hoopo turisti ei ymmärtänyt väistää. Tarinat hienoisesti koppavista ranskalaisista eivät siis ole täysin tuulesta temmattuja, joskin Lausannen hienostelijat olivat kansalaisuudeltaan tietty sveitsiläisiä.

Kävin paikallisessa kirjakaupassa etsimässä postikorttia Lausannen upeista maisemista. Tarjolla oli satoja erilaisia kortteja, mutta klassisia kaupunkimaisemakortteja ei löytyä mistään. Aikani etsittyäni löysin vihdoin kortin jossa kauniin vesistön takana kohosi jylhät lumihuippuiset vuoret. Ihmettelin miksi paikallisia maisemia esittävä kortti oli piilotettu sikkurasilmäisten maanviljelijöitä ja jakkihärkiä esittävien korttien sekaan, mutta ihmetys muuttui virnistelyksi kun tarkistin kortin takaa pienellä painetusta tekstistä kuvauspaikan - Keski-Tiibet.

16.11 Stuttgart

2005-11-16T22:24:00.000+01:00

Heti Zürichin reissua seuraavaksi viikonlopuksi järjestyi yllättäen matka Saksan Stuttgartiin, jonne Saksalainen Hendrik oli matkalla isosiskoaan tapaamaan. Mukaansa hän pyysi minut ja tuoreen tyttöystävänsä Tadejan. Saksalaiset ovat autokansaa ja Henrikilläkin on täällä Bernissä auto mukanaan. Matkaa Bernistä Stuttgartiin on linnuntietä vain 250km, mutta tiet mutkittelevat sen verta paljon, että aikaa matkantekoon kuluu nelisen tuntia liikenteestä ja pissataukojen määrästä riippuen. Kun Sveitsin naurettavilta 120 kilometriin tunnissa rajoitetuilta moottoriteiden korvikkeilta päästään Saksan kolmikaistaisille asfalttipelloille, nousee matkanteon keskinopeus näppärästi 140 kilometriin tunnissa. Ohitsemme syöksähteli kulkuvälineitä, joita yleensä ihastellaan lehdissä tai elokuvissa ja näin kuinka toinen toistaan upeammat perävalot pakenivat kohti edessä siintävää horisonttia kuin olisimme kököttäneet paikallamme keskellä moottoritietä. Pikainen vilkaisu Opel-merkkisen pikkunäppärän kauppakassimme nopeusmittariin totesi kuitenkin nopeudeksemme reilun 130km/h ja nyt kun asiaa miettii jälkikäteen tarkemmin, rungon tasaisen repivä tutina sekä moottorin tuskainen rääkyminen viittasivat samansuuntaisiin lukemiin.

Daimler-Benzin autotehtailla on Benz-citynä tunnettuun kaupunkiin hyvin suuri vaikutus. Mersun merkkejä on näkyvillä kaikkialla ja yllättäen samalla merkillä varustetteja autoja liikkuu ruuhkaksi asti myös kaduilla. Tehdas palkitsee työntekijöitänsä tuntuvilla alennuksilla tuotteistaan ja se näkyy - tuntuu kuin joka toisella tyhjäntoimittajalla olisi allaan auto, josta suomalainen hyvin menestyvä toimitusjohtaja näkee kosteita päiväunia. Sunnuntaisin sitten ulkoilutetaan kakkosautona olevaa Porchea ja ajellaan mummolaan kaffelle pitkin tasaisia ja suoria teitä. Kateellisella suomalaisen on syytä pysytellä kaukana tästä pienuuttaan autolla kompensoivien elvistelijöiden kaupungista, jos haluaa säilyttää edes rippeet suloisesta illuusiosta, jonka mukaan pihalla ruostuva yhdeksänkymmentäluvulla valmistettu dieselveturi on oikeastaan ihan kelpo menopeli, joka palvelee mallikkaasti vielä useita vuosia suomen routaisilla maanteillä.

Asustelimme viikonlopun Hendrikin isosiskon luona Degelbach-nimisessä kaupunginosassa. Hänellä oli asuttavanaan kolme huonetta ja keittiö vanhan kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Asunto oli tilava ja sisältä huomattavasti paremmassa kunnossa kuin mitä rappukäytävä antoi halkeilevine seinineen ymmärtää. Kylpyhuonejärjestely oli tavallisesta poikkeava suihkun ollessa keskellä keittiötä. Stuttgartin vanhoihin taloihin on kuulemma tyylinä rakentaa suihku keittiöön, jossa viemäröinti ja vesijohdot ovat valmiina. Lämmin vesi suihkua varten saadaan aikaiseksi erillisellä boilerilla ja muovisen suihkukopin lattiassa olevaan viemäriin napsautetaan sähkötoiminen imu päälle suihkuttelun ajaksi. Keittiö muutettiin kylpyhuoneeksi tarpeen vaatiessa, eikä järjestely tuntunut alkuihmetyksen jälkeen kovinkaan kummalliselta. Vessa oli tietysti omassa huoneessaan, joskin pesuallas nökötti keittiössä suihkukopin vieressä. Vessanpytty oli keskieurooppalaista mallia, jolle ominaisesti pytty on muotoiltu siten, että istuinosan alapuolella on myös takaisinloiskahduksen estojärjestelmänä tunnettu tasanne, johon tuotos asettuu näytille sievään kekoon siltä varalta, että se halutaan tarkastaa ennen viemäriin huuhtelua. Ihmettelen, että miltä hyvälaatuisen prosessijätteen pitäisi näyttää ja mitä hyötyä sen tarkastamisesta voi olla? Ruokavaliotaan on ehkä hyvä pitää silmällä, mutta voisiko olla niin, että kun huomaa tonkivansa säännöllisesti omia jätteitään, ei huonosti toimiva ruuansulatus ehkä ole se kaikkein suurin ongelmista.

Koska oli perjantai-ilta päätimme piipahtaa keskustassa ihmettelemässä paikallista yöelämää. Stuttgartissa suurinta suosiota nauttivat illanviettopaikat eivät kuulemma ole pubeja, klubeja tai baareja, vaan kutsuvat itseään Lounge-nimellä. Ainakaan Jyväskylässä en ole vielä nähnyt samantyylisiä paikkoja, joskaan en ole juuri kaupungin uudempiin kuppiloihin tutustunut. Eräs yökerhoista jossa aioimme vierailla osoittautui niin fiiniksi ettemme päässeet sisään vaikka olimme selvin päin, siististi pukeutuneita, eikä klubi ollut edes täynnä. Ovimiehet on ohjeistettu olemaan hyvin tarkkana asiakaskunnan sukupuolijakaumasta ja kun ryhmämme koostui kahdesta tytöstä ja neljästä pojasta, ei sisälle ollut asiaa. Poikaporukan on viikonloppuisin lähes mahdotonta päästä sisään ilman naispuolista seuralaista. Koska ovimiehen suku oli selvästi laskeutunut puusta alas melko myöhään, eikä mukaan ei sattunut yhtään banaania, päätimme luovuttaa ja suunnata kohti paikkoja jonne tunsimme olevamme tervetulleita rahoinemme. Jostain löytyi paikallisten taloustieteiden opiskelijoiden kekkerit, jonne myös meidät laskettiin sisään viiden euron sisäänpääsymaksua vastaan.

Paikka oli trendikäs ja tarjolla oli järkihintaista juomaa, koreita ihmisiä ja aavistuksen liian lujalla soivaa musiikkia, josta oli aamulla muistona ikävä tinnitus säestämässä pienen hörökorvaisen krapulapeikon askareita tämän istuessa hajareisin päälaellani vasara kourassaan. Kun yritin nousta sängystäni, iski se kaksi käsin pienellä vasarallaan keskelle otsaani ja jatkoi paukuttamista kunnes ymmärsin asettua takaisin makuulle hikoilemaan. Muutaman vaivalloisen tunnin jälkeen peikko saatiin häädettyä tukevalla aamupalalla ja pääsimme liikkeelle vilkkaaseen keskustaan.

Hiusten leikkaaminen on Bernissä kallista, joten ajattelin, että hurautetaan tukkaa lyhyemmäksi astetta edullisemmin Benz-cityn sykkeessä. Koska saksankielentaitoni on vielä ”ein bier bitte”-tasolla, en oikein osannut kuvailla kuinka haluan kallisarvoiset karvani muotoiltavan ja kun kampaaja-neito ei osannut englantia oli katastrofi lähellä. Henrdik tuli onneksi tulkkaamaan tapahtumaa ja homma saatiin alta pois. Sakset eivät nähtävästi kuuluneet tämän käsityöläisen repertuaariin, koska lähes koko operaatio suoritettiin kampaa ja konetta käyttäen. Ei sinänsä mikään yllätys, että lopputulos oli lyhyempi kuin alunperin tarkoitin. Toisaalta karvaahan se vain on ja kasvaa vielä takaisin.

Päivää oli jäljellä kampaajan jälkeen vielä pitkästi. Koska kaupat Stuttgartissa menevät lauantaisin kiinni vasta kuuden ja kahdeksan aikoihin, riittää shoppailuaikaa perusteellisemmallekin kauppakierrokselle. Hendrik ja Tadeija suunnistivat kaupasta toiseen ja vaatesäkit kainaloissaan lisääntyivät ja kasvoivat joka vierailulla. Itselläni oli tavoitteena löytää kunnolliset kengät ja jotain lämmintä Bernin sumuista talvea varten eli shoppailuni oli hyvin tarvelähtöistä. H&M, Zara, toinen H&M, Diesel, kolmas H&M, Sportarena – kaupat ja brändit vaihtuivat, mutta tuntui kuin tuotteet olisivat pysyneet aikalailla samoina kaiken aikaa. Itse löysin urheiluliikkeen alennushyllystä kengät, joita olin ihaillut Outokummun Tornion tehtaiden ajoneuvohuollon kahvihuoneessa kesällä 2004, kun luin AutoBild-lehteä kahvin tippumista odotellessa. Merrelin markkinointipäällikkö tuskin odotti kuluttajilta kovin suurta sitoutumista puolen sivun kenkämainokseen käytettyjen autojen lehdessä, mutta jostain syystä tykästyin kenkiin juuri tuon mainoksen perusteella. Kesällä 2004 kengät maksoivat yli 120€, joten sijoitus jäi silloin tekemättä. Nyt alennushyllyssä kiilteli kokoa 43 oleva pari menneen kesän mallistosta ja hintakin oli pudonnut 70 euroon. Urheiluliikkeen kassakone kilahti ja kaupasta käveli ulos lyhyttukkainen poika, jalassaan ruskeat, kolme vuotta vanhat, irvistelevät nahkakengät. Olisin halunnut vaihtaa uudet kengät heti jalkaani, mutta koska Hendrik ja Tadeija naureskelivat minun olevan kuin innostunut pikkupoika, päätin käyttäytyä kuin pikkupoika ja laittaa uudet kengät nolona takaisin pussiin.

Kellon lähestyessä kuutta alkoi myös mukanani olevien ammattiostajien into hiipua. Jalkoja väsyttää, vessahätä on jo kova, nälkäkin olisi, vaatesäkit tuntuvat raskailta ja ihmisvilinäkin alkaa jo ärsyttää. Ulkona alkoi jo hämärtää ja osa kaupoista alkoi jo sulkea hiljalleen oviaan. Nautimme tavimarkkina-alueella vielä motilliset Gluweiniä, joka on nähtävästi sama kuin suomalainen glögi tai hehkuviini ja lähdimme harhailemaan kohti parkkipaikkaa lämpimän alkoholin kohistessa lähes tyhjästä mahalaukusta suolen limakalvoille, sieltä verenkiertoon ja lopulta keskushermostoon sekoittamaan väliaikaisesti viestintää. Kannoimme tavarat autoon ja aloimme kartan ja puhelimessa olevan ledivalon avulla suunnistaa kohti Degelbachia ja siellä sijaitsevaa Lidliä. Kauppa löytyi melko helposti ja nopeiden ruokaostosten jälkeen asetuimme takaisin Henrikin siskon, Ricardan asunnolle väsyneinä mutta onnellisina. Vaikka oli lauantai, olivat kaikki samaa mieltä siitä, ettei illalle kannata suunnitella paljoakaan ohjelmaa. Suihku, iltapala ja elokuva olohuoneessa kuulosti riittävän haastavalta. Seuraavana päivänä olisi tiedossa 350km tutiseva automatka takaisin Berniin ja sikäläiseen opiskelijan arkeen palaaminen.

Jostain syystä mielikuvani Saksasta ja saksalaisista on ollut melko ennakkoluuloisen kuivakka. Yleisessä tiedossa on saksalaiset turistit, jotka tyhjentävät hotellin buffetin, varaavat aurinkotuolit pyyhkeillään ja mölyävät muita turisteja tönien, mutta tuskin perussaksalainen paljoa suomalaisesta eroaa. Minusta Stuttgart vaikutti kansainväliseltä 600 000 asukkaan kaupungilta, jossa on siistiä ja viihtyisää. Itse asiassa, kun istahtaa päiväsaikaan kauppakadun varressa olevalle penkille ja katselee ympärilleen on vaikea sanoa onko näkymä Helsingistä, Tukholmasta tai Zürichista. Samat kaupat ja samanlaisia ihmisiä juoksentelemassa päättömästi valtavan vaatekaupan, McDonaldsin ja kahvilan välillä. Solariumissa ruskettuneen rouvan talutushihnassa oleva pieni valkoinen koira äheltää pökälettä kadunkulmassa ja viisivuotias katutaiteilija soittaa rumpuja veljensä säestäessä haitarilla. Tätähän se on kaikkialla. Eksotiikka ja erikoisuudet kuihtuvat lopulta aika pieniksi eroavaisuuksiksi kun Suomea vertaa Saksaan, Sveitsiin tai Itävaltaan. Kun vielä kielen oppisi ja rieskaa saisi niin eroa tuskin edes huomaisi.

15.11 Zürich

2005-11-16T01:39:00.000+01:00

Kävin siis vierailulla Zürichissa 4-6.11 perjantaista sunnuntaihin. Matkaa sinne täältä Bernistä on junalla alle tunti, joten matkan taittaa vaikka tupakkavaunussa yskien. Sveitsiläiset elävät ja kuolevat sätkä suupielessä käryten ja melko monessa vaunussa saa edelleen polttaa ilman rajoituksia. Menomatkalla istuin samassa vaunussa univormuihin sonnustautuneiden varusmiesten kanssa, jotka olivat ilmeisesti palaamassa kertausharjoituksista. Pojat joivat reippaanlaisesti olutta ja tupakkaakin kului miehekkäästi. Tunnin junamatkan aikana savu ehti tarttua ylläni oleviin vaatteisiin sekä repussani oleviin tavaroihini ja Zürichiin päästyäni haisin kokonaisvaltaisesti eltaantuneelle tuhkakupille. En ymmärrä miksi jotkut tulevat vielä erikseen tupakoimattomien puolelta savun sekaan sytyttelemään omaa savukettaan, Heikonlainen ilmastointi mahdollistaa erittäin tehokkaan passiivisen tupakoinnin, joten jos tupakat ovat päässeet loppumaan, riittää että marssii tupakkavaunuun, haukkoo muutamaan kertaan paksua ilmaa keuhkoihinsa ja taas jaksaa istua varttitunnin aloillaan rummuttelemassa hermostuneesti pöytää uutta tupakantuskaa odotellessa.

Syy Zürichin vierailulleni oli kaupungissa järjestetyt Suomalainen kekkerit. Juhlissa piti olla esiintymässä suomalainen rap-artisti ASA ja juhlapaikalla oli luvassa muutakin suomalaiselle kulttuurille ominaista kohellusta. Sain kutsun Jyväskylästä kotoisin olevalta kollegaltani Sari Kuukkaselta eli tuttavallisemmin Kuukkasen Sarilta. Hän oli armeliaasti majoittanut minut jo kerran aikaisemmin luokseen ja ilmeisesti olin käyttäytynyt siivosti koska kutsu kävi uudemmankin kerran. Kun iltasella lähdimme etsimään juhlapaikkaa satoi tietty vettä ja ilma oli muutenkin koleahko. Vajaan tunnin mittaisin tuloksettoman suunnistuksen jälkeen sateen kastelemat jalat pakottautuivat englantilaisen oloiseen pub/yökerhoon josta käsin otimme yhteyttä muihin suomalaisia, jotka olivat jo siirtyneet alkuillan juhlapaikalta kaupungin sykkeeseen. Ilta sujui nopeasti suomeksi huudellessa ja aamuviideltä nautitun kebabin jälkeen patja ja makuupussi tuntuivat maailman parhailta keksinnöiltä heti naisen ja höyryveturin jälkeen.

Lauantai-aamun herätys oli puolenpäivän aikoihin. Tukeva muna-pekoni-kahvi-aamiainen antoi voimia lähteä ulos kaupungille ihmettelemään suurta ja kallista maailmaa. Vaikka tässä vaiheessa elettiin marraskuun alkua, oli joulukoristeita jo viritetty sinne tänne pitkin näyteikkunoita. Veikkailen, että Zürichin liikkeet kuluttavat joulukoristeisiin pienehkön pohjoismaisen valtion maanpuolustuskulujen suuruisen summan joka vuosi. Tosin nyt vasta verryteltiin hillityillä jouluvaloilla ja muutamalla keskisuurella joulupukki & porolauma-kuvaelmalla. Koska opiskelijan tarpeet ja budjetti ovat rajalliset en varsinaisesti ostanut juuri mitään. No urheiluliikkeestä kolme paria mustia sukkia ja kirjakaupasta avaimenperän. Ruokaan ja juomaan kului sitten enempi rahaa, mutta kylläpä viini ja juusto sitten maistuikin joka frangin arvoisesti. Iltasella vielä elokuviin, jossa kävimme ihmettelemässä Elisabethtown-nimisen mukavan, mutta melko yhdentekevän rainan, jonka jälkeen alkoikin jo väsyttää. Sunnuntaina sitten herätys oli hyvin myöhään ja illalla takaisin junalla takaisin Berniin. Erittäin mukava reissu kansainväliseen ja tyylikkääseen kaupunkiin. Bernin vaihtareiden kanssa on jo alustavasti ollut puhetta Zürichin varsinaisen jouluhässäkän katsastamisesta. Toivottavasti ei jää vain puheeksi.

4.11 Junalla kouluun

2005-11-04T23:07:00.000+01:00

Taitoin siis koipeni jalkapallopelissä tämän viikon maanantaina. Nyttemmin olen päässyt parantumisprosessissa jo ”vaihtaa väriä kerran päivässä”-vaiheeseen ja tällä hetkellä kierrossa on luumun sininen. Nilkka on edelleen turvoksissa mutta väristä ja rumasta ulkonäöstä ei tunnu olevan arkisessa kävelyssä juurikaan haittaa. Aamuisin on hankalaa päästä liikkeelle, mutta jo matkalla rautatieasemalle voin tuntea kuinka yön aikana korjaantuneet jänteet antavat periksi ja voin kinkata nopeudella, jolla myöhästyn junasta vain muutamalla kymmenellä sekunnilla. En joudu silti odottelemaan järin pitkään, koska junaliikenne on täällä vilkasta. Keskustaan pääsee varttitunnin välein läheisellä Bumbliz Nord-asemalla pysähtyvillä paikallisjunilla ja junamatkan pituuskin on vain vaivaiset 5-6 minuuttia. Asunnoltani rautatieasemalle on matkaa noin 300 metriä ja keskustan päärautatieasemalta yliopistolle matkaa kertyy noin 50-500 metriä riippuen rakennuksesta. Etäisyydet eivät siis ole järin pitkät ja nyt kun olen oppinut käyttämään sekä junia, että busseja, singahtelen kotoa keskustaan nopeasti ja varmasti.

Torstai 3.11 oli rauhallinen, mutta pitkä päivä. Puolenpäivän aikaan piti olla Market driven organisation-nimisen kurssin luento, mutta kun menin kurssille merkityn luentosalin edustalle, oli siellä aivan eri jamit menossa. Kävin yliopiston opiskelijaravintola Mensassa syömässä ja tapasin siellä sattumalta muutaman kaverinkin. Opiskelijaruoka täällä on melko epäterveellistä, kallista ja mutta yllättävän hyvää. Rasvaa tihkuva pihvi ja ranskalaiset perunat juustokastikkeella täyttää mahan noin 4-6 eurolla joskaan hintaan ei sisälly juomaa ja pienehkön tuhkakupillisen salaattia saa vasta eri maksusta. Täkäläiset opiskelijat eivät näytä käyttävän opiskelijaravintoloiden palveluita kovinkaan paljon, vaan hakevat ruokansa mieluummin jostain keskustan lukuisista take off-lounaspaikoista mukaansa. Kelit ovat viimeaikoina suosineet ulkona ruokailijaa yli 20 asteen helteillä ja puistot ovat täynnä myöhäisestä kesästä nauttivista ihmisistä. On suorastaan epäilyttävän täydellistä, että vielä marraskuussa voi hikoilla ulkona vihreällä nurmella t-paitasillaan tallustellen. Tarvinneeko edes sanoa, että päivä kului ulkosalla kahvitellen ja korttia pelaten. Ostimme iltapäivällä puolikkaan grillatun kanan, perunasalaattia ja tuoretta leipää ja marssimme Münsterparkkiin evästelemään. Pimeän saapuessa ilma tietysti viileni nopeasti, jolloin puistossa saksanläksyjen parissa touhuava nuoriso joutui pukemaan takkia niskaansa ja turvautumaan puhelimen lappuun, jotta viimeiset tehtävätkin saatiin pimeässä syysillassa valmiiksi ennen 18:20 alkavaa saksantuntia.

Saksankurssin jälkeen ajelin vielä bussilla yliopiston liikuntahallille jossa yritin opetella käyttämään kalliin oloisia kuntosalilaitteita lihaksistoni hyväksi. Puolitoistatuntisen ähellyksen jälkeen olin väsynyt ja nälkäinen eli molemmat harjoittelun päätavoitteet saavutettiin. Pääsin Saksalaisen Hendrikin kyydissä takaisin kotiin Tscharnergutiin, josta jatkoin heti matkaa kohti illallisporukan kokoontumispaikkaa, Fellergutia. Puolalainen Maria oli kokannut herkullista laatikkoa kesäkurpitsasta, tomaatista ja juustosta. Ruoka oli kevyttä, mutta sitä oli riittävästi. Kun jälkiruuaksi pöytään kannettiin vielä puolen litran olut, oli olo kuin kovemmallakin karjulla. Tulin asunnolleni vasta 12 jälkeen eikä unta tarvinnut tuolloin enää houkutella. Taju lähti sinä siunattuna hetkenä kun posken iho kosketti lättänää untuvatyynyä ja pirullisesti virnuileva nukkumatti ohjasi nukkuvan mieleni suoraan yliväsymys-osastolle, jossa yön tunnit vierähtivät sekavissa merkeissä. Ystävät ja tuttavat puuhastelivat surrealistisissa maisemissa ja muutama kissanpentu koetti alituiseen varastaa polkupyöräni. Perjantai-aamu tuli nopsaan ja puhelin alkoi rääkyä jossain ovelta sängylle johtavan vaatejonon alla.

Tästä kun pääsen jaloilleni niin syön jotain, painelen keskustaan, ostan muutaman postikortin ja keksin sitten lennosta jotain tavattoman hyödyllistä ja kehittävää. Illalla suuntaan kohti Zürichia, jossa paikalliset suomalaiset ovat kuulemma järjestämässä Suomi-aiheisiä kökkäjäisiä. Tulen takaisin Berniin, joko lauantaina tai sunnuntaina riippuen kuinka pitkään karjalanpiirakoita piisaa.

1.11 Arkea päivä kerrallaan

2005-11-01T22:11:00.000+01:00

Elo täällä on alkanut asettua uomiinsa. Päivät sujuu vakiintuneeseen tahtiin ja luennotkin ovat vihdoin alkaneet tälle lukukaudelle. Illat kuluu kavereiden kanssa ruokaillessa, pingistä pelatessa ja elokuvien parissa. Nyttemmin olen aloittanut myös "oikeita" urheiluharrastuksia pingiksen lisäksi. Olen käynyt muutamaan otteeseen juoksentelemassa lähipuistossa, piipahtanut kuntosalilla ja pelaillut pari kertaa sisäjalkapalloa.

Olimme eilen viisihenkisen Bern-out joukkueemme kanssa yliopiston urheiluhallilla pelaamassa sisäjalkapalloa. Reilunkokoinen sali oli jaettu nostoseinillä kolmeen osaan ja vapaamuotoiseen turnaukseen osallistui noin kymmenisen joukkuetta. Häkkipalloksi ristityssä sisäfutiksessa on periaatteessa samat säännöt kuin perinteisessä jalkapallossa, joskin urheilijamaisen käytöksen sijasta suosiossa tuntuu olevan vankilaympäristöön soveltuva agressiivinen pelityyli. Ensimmäinen peli päättyi tasan 1-1 ja seuraavat kaksi voitimme murskalukemin. En ole pitkään aikaan harrastanut jalkapallon tai sählyn kaltaista nopeatempoista palloilua ja välillä tuntui että oksennan keuhkoni pihalle. Slovenialainen Martin loukkasi jo ensimmäisessä pelissä koipensa, joten pelasimme kaikki pelit ilman vaihtomiestä.Syke huiteli lähellä kahtasataa ja aloin pehmentyä melkolailla. Liiallinen repiminen kostautui löysinä nivelinä ja niinhän siinä kävi että nopeassa sivuttaisliikkeessä astuin vasemman nilkkani päälle ja kaaduin naamalleni keskelle salia, jossa sitten ryömin ja röhkin muutaman minuutin tuskissani. Sain kengän pois jalastani ja kinkkasin pukuhuoneeseen, jonne jalkapallokerhon pitäjä toi minulle jäitä jalan päälle laitettavaksi. Kinkkasin vielä Fellergutiin illalliselle ja painuin sitten kotiin. Illalla ennen nukkumaanmenoa jalka oli erityisen kipeä. Koetin jäähdytellä sitä kylmällä pyyhkeellä, joka ei auttanut sen kummemmin kipuun tai turvotukseen mutta sai sänkyni näyttämään yökastelijan makuupaikalta. Aamuun mennessä jalka turposi hieman lisää ja tällä hetkellä kävelen hyvin hitaasti kinkaten.

Asiasta arpakuutioon, Saksalainen Hendrik kävi eilen huoneessani ja oli todella hämmästynyt. Kuten olen jo aikaisemmin purnannut, Tscharnergutin tornitalossa oleva tukikohtani on soman asumuksen sijasta yksi 15m2 huone ympäröitynä steriileillä valkoisilla seinillä. Ikkunoiden edessä roikkuvat vastenmieliset verkkoverhot ja herkkiä skandinaavisia varpaitani kutittelee ruskea kokolattiamatto, jota saan niistän aamuisin keuhkoistani. Spartalaisen yksinkertaista huonetta on täyttämässä ainoastaan sänky, kirjoituspöytä, pieni hylly ja ulko-oven vieressä pesuallas. Hän oli kuulemma menossa lähiaikoina Ikeaan ja aikoi raahata minut mukanaan hankkimaan jotain sisustustarvikkeita joilla saisin sellini näyttämään enemmän kotoisalta. Tietty askeettisuus toisaalta viehättää tällaisessa elämänvaiheessa, enkä tottapuhuen kaipaa tällä hetkellä mitään tiettyä tavaraa tai huonekalua. Kun muutin tavarani pois Jyväskylästä, huomasin kuinka valtavasti minulla oli turhaa rojua, jota en ikinä käytä tai tarvitse. Vein siis kaiken tarpeettoman Kyläjokeen noin kuukausi ennen Berniin lähtöäni ja harjoittelin elämistä rinkkani sisällön turvin. Kunhan asunto on jollain tavalla kaulustettu, keittiöstä löytyy astiasto ja taisteluvälineet, ei alhaisella budjetilla elävä opiskelija paljoa muuta tarvitse. Vaatteet, peseytymisvälineet ja Applen ibook - Siinäpä ne tärkeimmät.

Avasin itselleni pankkitilin maailman suurimmasta yksityispankista UBS:stä. Nyt on sitten minullakin Sveitsiläinen numerotili, jonne voin piilottaa miljardini jos niitä jossain vaiheessa sattuu jostain siunaantumaan. Tili on opiskelijoille suunnattu maksuton halpisversio, joten joudun sulkemaan tilini kun lähden takaisin kohti kotisuomea heinäkuussa 2006. Sain silti käyttööni täysverisen nettipankin, maksukortin ja käyttö- ja säästötilin. Säästän melko paljon käsitettelymaksuissa kun siirrän suurehkon summan kertarysäyksellä paikalliselle tililleni, josta sitten makselen vuokrat ja muut menot.

Istun yliopiston päärakennuksen alakerrassa olevassa mikroluokassa. Täällä on kuuma ja huoneen ominaistuoksu tuntuu olevan hienostunut hien ja suolikaasun yhdistelmä, joten otan ja lähden huitelemaan kohti raikasta ulkoilmaa. Illalla ohjelmassa on saksan peruskurssi ja myöhemmin fondue-illallinen keskustassa sijaitsevassa ravintolassa. Melko kallista, mutta kuten Kroatialainen Nikola jo sujuvasti hokee, "elama onn!".

23.10 La cuisine finlandaise

2005-10-23T21:57:00.000+02:00

Ensimmäinen viikko Bernissä tuntui kestävän ikuisuuksia. Varsinkin ensimmäisinä päivinä kun en tuntenut ketään, enkä tiennyt minne mennä, päivät olivat viikon mittaisia. Nyttemmin ajan virta on kiihdyttänyt vauhtiaan ja päivät suhisevat ohi molemmilta puolilta päätä ihan samanlaiseen tahtiin kuin ennen lähtöä Suomessakin. Vaihto-oppilaat tuntevat toisensa jo melko hyvin. Enää ei tarvitse jännittää ja koettaa tutustua ihmisiin yhtä intensiivisesti kuin aikaisemmin, vaan on helppoa viettää aikaa kuin vanhojen tuttujen kesken.

Olen touhunnut suurimman osan vapaa-ajastani omalta asunnoltani noin viiden minuutin kävelymatkan päässä olevassa Fellergutissa. Väki siellä on sosiaalista ja ruuanlaittoporukan kesken on ollut hauskaa. Illallisporukka on nyt vaihtelevasti 6-9 hengen suuruinen ja menneen viikon menuut olivat lähes kaikki syömäkelpoisia. Jonkun pitäisi tosin ottaa puheeksi se tosiasia, että maailmassa on tiettävästi muutakin syötäväksi kelpaavaa kuin pelkkä spagetti erinäisissä muodossa. Kiinalainen nauhamakaroni ja italialainen tagliarini on todellisuudessa täysin sama pasta eri paketissa.

Sunnuntaina oli minun vuoroni kokata. Illallisporukan jäsenet ovat kotoisin Sloveniasta, Kroatiasta, Puolasta ja Tsekeistä ja vasta nyt huomasin että muilla on keskenään melko samanlainen keittiökulttuuri taustallaan. Tässä ryhmässä Suomalainen ”pottuja perunoilla”-keittiön kasvatti on aikalailla kummajaisen roolissa. Muiden kokkaukset ovat minun mielestäni olleet epätavanomaisia ja nyt kun minä ajattelin pelata varman päälle kaikkein yksinkertaisimmalla perusruualla, sain enemmän kysymyksiä raaka-aineista, mausteista ja koostumuksesta kuin kaikki tähänastiset kokit yhteensä.

Koska ryhmämme oli aikaisempien yhteisten illallisiemme aikana osoittautunut nälkäiseksi heinäsirkkaparveksi en edes yrittänyt hienostella, vaan päätin tehdä helppoa arkiruokaa. Päädyin mielikuvituksettomasti jauhelihakastikkeeseen ja spagettiin eli pysyttelin edelleen surullisenkuuluisalla pastalinjalla. Selvästikään heillä ei ole kotipuolessa normaalisti tarjolla vastaavaa kastiketta, koska osa pyöritteli harmaata massaa lautasellaan hyvin varoen, aivan kuin peläten että se saattaisi syttyä tuleen tai muuttua käärmeeksi varoittamatta kesken aterian. Muutama ruokailijoista oli täysin vakuuttunut, ettei ketsuppia voi laittaa spagetin päälle ja asiasta piti keskustella yllättävän pitkään ennen kuin sain tehdä omalle annokselleni luonnottomuuksia kaatamalla muutaman nökäreen ketsuppia jauhelihakastikkeen ja spagetin sekaan. Sittemmin kun he olivat ottaneet riskin ja yleensä maistaneet kastiketta sain kuulla kuinka se itse asiassa oli melko hyvää ja kuinka he voisivat ehkä ottaa sitä vähän enemmänkin. Kattilat tyhjentyivät nopsaan ja kastike oli hyvää, mutta kaikesta huolimatta minulle jäi tunne, että osa porukasta ei silti pitänyt sitä muille kuin vangeille ja varusmiehille kelpaavana muonana. Jos suomalaisen arkikeittiön pyhä kolmiyhteys makaroni, jauheliha ja ketsuppi tuntuu järjenvastaiselta sotkemiselta niin miten he suhtautuisivat mämmiin ja hirvenkieleen? Oli myös todella työlästä saada heidän uskomaan, että suomessa yleisin ruokajuoma on maito ja perunat syödään useimmiten keitettynä ranskalaisten sijaan. Luulivat, että yritän olla hauska.

Jälkiruoka noudatti samaa idyllistä suo, kuokka, Jussi-teemaa pannukakkujen ja mansikkahillon muodossa. Äiti opetti minulle tämän helpon ja herkullisen reseptin ennen lähtöäni Sveitsiin, mutta ehdin harjoittelemaan valmistamista vain kerran Kyläjoessa. Olin hankkinut kaupasta perjantaina pelkästään voita, koska kaikkea muuta pitäisi kuulemma löytyä yhteisistä kaapeista. Kun olin sunnuntaina aloittamassa pannukakun tekemisen huomasin, että osa raaka-aineista oli joko kuollut tai kadoksissa. Maito oli muuttunut piimäksi, sokeria ei ollut kuin pölyn muodossa, kananmunat oli syöty, jauhot oli Nikolan lukitussa kaapissa ja Nikola itse ties missä. Pelkästä suolasta ja voista ei pannukakkuja paljoa tehdä, joten jouduin kerjuulle. Sain kananmunia ja jauhoja Iranilaiselta mieheltä ja Puolalainen kaveri sponsoroi kokkaustani litralla maitoa. Pölysokerin piti kelvata paremman makeutusaineen puutteessa.

Pannukakku ei kohonnut, ei kuplinut asiaan kuuluvalla tavalla eikä lopputulos ollut muutoinkaan erityisen kuvauksellinen. Vertailukohdan puuttuessa uunista olisi tosin voinut tulla ulos vaikka tuorekurkun muotoinen pökäle, jota olisin sitten väin jääräpäisesti väittänyt suomalaiseksi uunipannukakuksi, eikä kellään olisi ollut asiasta parempaa tietämystä väittää vastaan. Kukaan ruokailijoista ei siis ollut aikaisemmin nähnyt tai maistanut pannukakkua tässä muodossa. Katselin kuinka he leikkasivat pannarista palan, sotkivat siihen mansikkahilloa, työnsivät sen suuhunsa, pureskelivat hetkisen korostetun varovaisesti ja pysähtyivät räpyttelemään silmiään. Itselläni oli vielä spagetti kesken, enkä ollut ehtinyt maistaa vielä yhtään palaa, joten ajattelin, että nyt muuten Frimanin poika meni reseptinsä kanssa mettään jotta lepikko soi. Olin jo selittämässä kuinka raaka-aineet olivat mitä sattuu ja uuni huonokuntoinen kun tilanne osoittautuikin täysin päinvastaiseksi. He itse asiassa pitivät pannukakusta todella paljon ja olivat vain aidosti yllättyneitä, että pohjoisen periferian kasvatti kykenee miellyttämään vaativaa Sysieurooppalaista makuhermostoa näin kokonaisvaltaisesti. Pannari oli minustakin hyvää ja koko pellillinen meni kaupaksi kyselemättä. Pyysivät oikein reseptiä itselleen. Pisteet kotiin.

19.10 Rypäleitä kurkussa

2005-10-20T04:26:00.000+02:00

Tiistai-iltana kurkkuni alkoi tuntua karhealta ja aloin epäillä, että olen tulossa kipeäksi. Tulin kotiin voimattomana ja väsyneenä ja kaaduin jalat suorana sänkyyn nukkumaan. Yleensä riittää että ruumiinlämpöni nousee yli 37 asteen kun tunnen kuinka olen sairas ja pahoinvoiva. Voi olla, että olin yön aikana hivenen kuumeinen, koska huone muuttui jossain vaiheessa nestemäiseksi ja muutama lumiukko tuli sängyn jalkopäähän pelaamaan pokeria ja kertomaan roiseja vitsejä.

Kun katselee keittiömme astiakalustoa, joka lepää löyhkäävänä märällä tiskipöydällä, vilkaisee jääkaappiin jossa kasvaa rehevästi horsmaa, ottaa huomioon vanhat kokolattiamattomme ja sen, että jos tiskirättiämme ei pian heitetä menemään, vaatii se kohta YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ulottamista myös itseensä, ei enää ihmetytä, että vähän nenä valuu ja kurkussa tuntuu olevan rypäleitä. Äiti on opettanut poikaansa ja teroittanut kuinka käsiä täytyy pestä, jotta bakteerit eivät pääse leviämään. Näissä olosuhteissa käsien pesemisen merkitystä kerroksemme hygieniatasoon voisi verrata siihen, että ydinvoimalan talonmies Unkarin arolla keväällä 1986 pyrkii käyttämään säännöllisesti deodoranttia estääkseen ydinlaskeuman leviämisen.

Internet-yhteys on taas pätkinyt. En ole uskaltanut valittaa asiasta talomme asukastoimistoon, koska johtajattarena toimiva suohirviö suhtautui aikaisempiin yhteydenottoihini avoimen vihamielisesti. En ole ainoa joka ongelman kanssa painii, vaan on yleisesti tiedossa oleva tosiasia, että erityisesti iltaisin verkko toimii oman oikukkaan mielensä mukaisesti. Alakerran Shaun kävi kysymässä neuvoa koska työasemansa ei enää suostunut nousemaan verkkoon. Kävi ilmi, että hän ei ollut päivittänyt konettaan moneen kuukauteen, ehkä vuoteen ja laite suorastaan kuhisi matoja, troijalaisia ja spywarea. Asensin koneelle muutaman perussoftan, laitoin windows updaten surisemaan ja suosittelin päivittelemään käyttöjärjestelmän ja suojaohjelmat aika ajoin. Aloin miettiä, että ei ole ihme että verkko pätkii jos talossamme olevat parisataa konetta on yhtä hyvin suojattuja kuin Shaunin kone. Matoiset koneet tukkivat verkon turhalla liikenteellä, eikä verkon resurssien lisääminen auttaisi pitemmän päälle yhtään, koska kohta saastuneet työasemat täyttäisivät myös lisäkaistan. Maksan internet-yhteydestä 15 frangia kuukaudessa ja vaikka hinta ei ole kummoinen, oletan yhteyden toimivan moitteettomasti. Olisi kuitenkin vastatuuleen kusemista yrittää saada asiaan mitään muutosta asukastoimistoon valittamalla, joten otan siis rennosti, enkä pasko henkseleitäni poikki mokoman pikku ongelman vuoksi. Voisin muutoin viestiä suomessa majaileville laumani jäsenille vaikka pullopostilla, mutta kun Sveitsillä ei ole edes rannikkoa!

18.10 ich arbeites nicht, ich bin ein student.

2005-10-20T04:19:00.000+02:00

Päivät sujuvat verkkaisesti, koska varsinainen lukukausi ei ole vielä alkanuti. Tahti tulee toivon mukaan muuttumaan tiiviimmäksi 24.10 kun talvilukukausi nytkähtää virallisesti liikkeelle. Kävin keskustassa hoitamassa asioita ja ilokseni huomasin, että yliopiston kansainvälinen toimisto oli vihdoin saanut hankittua minulle opiskelijakortin. Olivat sitten onnistuneet suttaamaan jo valmiiksi tumman kuvan ja nyt kortin ylänurkkaan on sitten painettu etäisesti ihmisen hahmoa muistuttava silhuetti, joka näyttää passikuvan sijasta huomattavasti enemmän sormenjäljeltä.

Viimeviikolla sää oli aurinkoinen, mutta nyt alkaa olla jo kylmempi. Taivaalta tulee ajoittain vettä ja pilviä tuntuu riittävän loputtomiin. Kroatialainen Nikola kyseli, millaista suomessa on näin lokakuun puolenvälin aikoihin ja kerroin hänelle, että varmaan kylmimmillään ollaan käyty jo nollassa, joskin päivällä on lämpimämpää. Yleensä kun vaihtarit kyselevät Suomesta, kerron totuudenmukaisesti että Suomessa on tällä hetkellä luultavasti sata astetta pakkasta ja noin seitsemän metriä lunta. Tuntuu hassulta, että he epäilevät minua kun kerron että talvella on viikko pimeää putkeen, eikä kesällä saa nukuttua kun aurinko möllöttää taivaalla yötä päivää. Skeptisyyttä herättää myös tarinat siitä, että suurin osa suomalaisista hankkii perinteisen ajokortin lisäksi poroajokortin, eikä karhu ole meillä pohjoisessa ollenkaan harvinainen lemmikkieläin. Röyhkeimmät kyseenalaistavat myös faktat siitä, että ruokavaliomme koostuu pääasiassa huoneenlämpöisestä hirvenlihasta ja että saunassa on oltava vähintään 120 astetta lämmintä jos suomalainen aikoo ottaa hien muutoin kuin riehumalla.

En osaa vielä käytännöllisesti katsoen yhtään saksaa. Opiskelin kieltä vuoden kahdeksannella luokalla, mutta koska saksanopettajamme oli pelottava natsi, päätin karata keskitysleiriltä ja keskittyä englannin opiskeluun. Kun hain Erasmusvaihtoon viime keväänä, mainitsin, että englanninkieleni on sujuvaa, tulen toimeen ruotsiksi ja jäisin ehkä eloon jos minut tiputettaisiin hyvin matalalla lentävästä helikopterista saksankieliseen maahan. Tällä perustelulla sain paikan Bernistä, jossa puhutaan kyllä saksaa, mutta sellaisella murteella, että äidinkielenään saksaa puhuvat tuntevat itsensä täysin ummikoiksi keskustellessaan paikallisten kanssa. Tänne tullessani tiesin, että kiitos sanotaan saksaksi danke ja entschuldigen tarkoittaa anteeksi. Kävi kuitenkin ilmi, että Bernissä kiitetään ranskaksi sanomalla merci, joten viisikymmentä prosenttia kielitaidostani osoittautui täydellisen käyttökelvottomaksi.

Yliopisto maksaa kielitaidottomalle suomalaiselle saksan alkeiskurssin yksityisessä kielikoulussa ja ensimmäinen tunti järjestettiin tänään tiistaina. Kurssilla oli lisäkseni vain seitsemän muuta oppilasta, joten ryhmä on melko pieni ja intiimi. Saman pöydän ääressä istui mm. brasilialainen jalkapalloilija, Sveitsiläisessä pankissä työskentelevä irlantilainen, ranskalainen kieltenopettaja, kroatialainen liikunnanopettaja ja nähtävästi espanjasta kotoisin oleva työtön rakennustyömies. Oppitunnin aiheena oli tällä kertaa numerot 1-20, aakkoset ja aivan kuin siinä ei olisi kylliksi, myös itsensä esitteleminen. Katselin suu auki kuinka aikuiset ihmiset taantuivat viisivuotiaan tasolle ja suorastaan kilpailivat siitä, kuka muistaa mikä olikaan se numero joka tulee kuutosen jälkeen. Brasilialainen jalkapalloilija oli hienoisesti pulassa voimakkaan espanjankielisen aksenttinsa kanssa, mutta muutaman kertauksen jälkeen hänkin selkeästi osasi todeta ”Ich bin Huan Pablo. Ich arbeites nicht, ich bin eine Fußballspieler..” Työtön rakennustyömies Pedro näki kunnioitettavasti vaivaa saadakseen opettajattareltamme puhelinnumeron, mutta ei sitten osannut kirjoittaa numeroa ylös kun hän sen saksaksi luetteli. Pettymys oli suuri, mutta nyttemmin hän on hyvin motivoitunut saksalaisten numeroiden opiskelija. Parituntinen sujui mukavasti ja jatkan kurssilla tiistaisin ja torstaisin seuraavan 10 viikon ajan. Kurssin opettajana toimii neiti Claudia Dick, joka on muuten ollut Suomessa vaihdossa kokonaisen vuoden ja osoittautui muutenkin Suomifaniksi. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Tunnin jälkeen Nikola kutsui jälleen kerrokseensa syömään. Martin oli tehnyt lättyjä ja ne olivat todella hyviä sekä hillolla, että suklaatöhnällä täytettyinä.

17.10 Typerä suomalainen ei osaa käyttäytyä

2005-10-18T23:43:00.000+02:00

Olin varannut itselleni pyykkivuoron talon kellarista aamu yhdeksän aikaan ja kaduin sitä heti kun puhelin rääkäisi ensimmäisen herätyspiippauksensa. Kävin puolialasti ja unisena sullomassa pyykit koneeseen ja marssin keittiöön syömään. Pyykkikoneeseen piti ostaa 50 frangin sirukortti jota tarjotaan koneelle ennen ja jälkeen pesun. En tajunnut saksankielisistä pesuohjeista paljoakaan ja sävelsin lonkalta ohjelman pyörimään, kunnes näin seinällä myös englanninkieliset ohjeet. Tein ilmeisesti jotain oikein, koska pyykit tulivat ajallaan koneesta ulos, ehjinä, puhtaina ja märkinä. Kellarissa on pesukoneiden lisäksi myös kaksi kuivausrumpua, joista toisessa oli tällä kertaa pyörimässä untuvatyyny ja kuusi tennispalloa. En tiedä miksi enkä jäänyt ottamaan selvää. Ilmeisesti joku homeopaattista jonglöörausta harrastava Beetlehemin taikuri haluaa ladata pallonsa liike-energialla.

Siivosin huoneeni ja lähdin kaupungille ilmoittautumaan kielikurssille. Tapasin keskustassa Kroatialaisen Nikolan joka neuvoi kielikurssille ilmoittautumisessa ja tiesi kaupungin kalleimman kielikurssin. Ylipisto maksaa kurssin, joten en suostu vastaanottamaan mitään muuta kuin ensiluokkaista opetusta. Kävimme myöhemmin kahvilla keskustassa ja hän kutsui minut heidän luokseen toiseen opiskelijataloon illalliselle. Itäisen Euroopan väki on perustanut illallisringin, jossa jokainen kokkaa vuorollaan. Porukassa on kuusi jäsentä ja nähtävästi minä olen nyt seitsemäs. Tällä kertaa ruokana oli pastaa maustettuna tuorekurkulla. Sapuska maistui nälkäisille ruokailijoille ja maku oli mieto mutta miellyttävä. Kokkina hääräsi Puolasta, Kroatiasta tai Slovakiasta kotoisin oleva Tadeja. Ruuan yhteydessä opetin väelle seurallisesti suomalaisia kirosanoja. Ilta sujuikin sitten rattoisasti perkeleen ja saatanan raikuessa itäeurooppalaiselaisittain painottaen.

Menimme junalla keskustaan muutamalle oluelle Les Amies-nimiseen baariin. Vein takkini paikan alakertaan ja menin ylös tilaamaan itselleni juotavaa. Pyysin baarimikolta ilmeisen typerästi ”a pint of lager, please” ja sain vastaukseksi äärimmäisen huvittuneen ja hämmästyneen kiljahduksen ”A PINT OF LAGER?!”. Koko baari tuntui hiljentyvän, musiikki lakkasi soimasta ja tuntui kuin kaikki kuppilan konkkanokat olisivat kääntyneet katsomaan minua hengitystään pidätellen. Hetken luulin, että olin kyseenalaistanut baarimikon seksuaalisen identiteetin, koska hän oli selvästi ärsyyntynyt ja yhtä aikaa aggressiivisen huvittunut. Tiskillä vieressäni huojunut nuorehko pukumies yhtyi ihmettelyyn ja he naureskelivat hetken kustannuksellani Berninsaksaksi korahdellen. Pahoittelin selvästi tökeröä käytöstäni sanomalla ”Im sorry, umm..could I have something to drink, please..”. Hienoisesti humalainen pukumies mutisi punaviinilasilleen kuinka englantilaiset aina pyytelevät kaikkea anteeksi. Vastasin hänelle olevani suomesta, mutta tämä oli selvästi tehnyt jo johtopäätöksensä koska vastauksena oli pelkkää silmien pyörittelyä ja loppua kohden nousevalla äänenpainolla kiekaistu ”AND..?!” Baarimikko virnisteli ettei heillä ole tuoppeja mutta melko isoja laseja kylläkin. Hän antoi minulle lasillisen olutta ja annoin hänelle rahat. Kävelin hyvin hämmentyneenä alakertaan murjottamaan posket punaisena ja sydän ylikierroksilla käyden. Vaikka minä tilaisin vastasyntyneitä peltohiiriä valkoviinillä täytetyssä kusipotassa, ei oleta saavani vastaukseksi vittuilua yhdeltäkään pitkätukkaiselta nappisilmältä, vaan nöyrän pahoittelun, koska valkoviini sattuu juuri tällä hetkellä olemaan lopussa ja lopuksi ehdotuksen, joka sisältää kusipotan, peltohiiriä ja pullollisen talon parasta punaviiniä. Bernin yöelämä on kuulemma melko rauhallinen. Juuri hetki sitten se rauhoittui yhden surkean kuppilan verran lisää.

16.10 Sunnuntaina puistossa

2005-10-18T09:56:00.000+02:00

Nukuin pitkään, heräsin, katsoin videolta Jerry Seinfeldin Im telling it for the last time-standup-shown ja menin keittiöön jossa kokkasin vaihteen vuoksi itselleni pastaa ja tomaattikastiketta. Juttelin keittiössä Sveitsiläisen Dianan kanssa ja kerroin edellisestä illastamme kaupungilla. Hän pyrskähti nauruun kun kuuli, että olimme olleet pitkän siivun illasta Pery Barissa, joka on kuulemma erityisen suosittu homppeliväestön keskuudessa.

Olin elänyt melko epäterveellistä elämää koko menneen viikon, joten elimistöni alkoi hiljalleen kiljua ulkoilmaa ja liikuntaa. Bratwurstit ja olut kertyy ihon sisäpuolelle tytiseväksi massaksi ja selkärankani alkaa hiljalleen muistuttaa viipurin rinkeliä jatkuvasta koneen ääressä kyyhöttämisestä johtuen. Melko lähellä Tscharnergutia, eli taloa jossa asun, on metsäalue, jonne on merkitty kuusi erilaista juoksu- ja hiihtolenkkiä. Lyhin on 2kilometrin paikkailla, medium on noin 7km ja pisin reitti on jopa 17km. Kävin kesällä Torniossa aika paljon juoksentelemassa, mutta urheilu jäi pois kuvioista vetelän yliopistoelämän ottaessa ohjat taas käsiinsä. Nyt olisi aikaa korjata tilanne. Ulos mennessä ilma tuntui melko viileältä ja shortsit tuntuivat aluksi riittämättömiltä, mutta hetken juostuani viileyttä ei enää huomannut. En tuonut Suomesta tullessani pitempiä ulkoiluhousuja, koska totta puhuen ainoat verkkarini ovat armeijan aikaiset ja suurin osa housujen kankaasta on jäänyt jonnekkin matkan varrelle.

Puisto oli kuin suoraan poliisi-tv:n ”raiskaaja liikkuu Anjalankosken suunnalla”-dramatisoinnista repäisty hämärine puskineen ja syrjäisine puistonpenkkeineen. Vaikka ulkona oli valoisaa, suodatti puiden oksat suurimman osan valosta ja reitillä oli paikka paikoin melko pimeää. Juoksentelu tuntui kuitenkin mukavalta pitkästä aikaa ja kun tarpeeksi juostuani löysin takaisin kotiinkin, oli lenkki mielestäni onnistunut.

15.10 Lauantai-ilta kaupungilla

2005-10-15T20:55:00.000+02:00

Heräsin erittäin myöhään ja tein sen ihan tahallani. Metallikaihtimet ikkunoissa sulkevat huoneen kaikelta ulkomaailmalta ja kun olen huolellisesti jättänyt puhelimesta herätyksen pois ei autuuttani häiritse mikään. Ponnistelin kaikin voimin, ettei mieleen olisi tullut ajatuksia kaikista niistä kivoista asioista joita ulkona tehdä raikkaassa syysilmassa. Tietysti jossain vaiheessa on pakko nousta vessaan, laittaa huppari päälle, kävellä käytävälle ja sujahtaa nopeasti vessaan uteliaiden kerroskavereiden ”how are you?”-tiedusteluja vältellen. ”Ei teitä kuitenkaan kiinnosta, kunhan haluatte estää minua menemästä uudelleen nukkumaan. Pysykää kaukana, minä menen nyt kuselle tuonne vessaan, hoidan asiani seisaaltaan vaikkei saisi, pesen kädet vasta omassa huoneessani ja pyyhin käteni omaan pyyhkeeseeni, koska tuo yhteiskäytössä oleva riepu haisee viemäriltä!” Makoilin sängyssä vielä hetken mutta uni ei enää maistunut.

Ruokavalio täällä kaukana poissa on tähän asti ollut aika yksitoikkoinen. Ostin kaupasta pastaa ja tomaattisosetta, koska ne olivat lähestulkoon ainoat pakkaukset, jotka tunnistin. Vaikka olen ollut täällä vasta viikon, alkaa ainainen pastansyönti maistua jo hivenen puulta. Keittiö sinänsä on siisti, joten siellä voisi kokkailla enemmänkin, mutta ongelmaksi muodostuu hyvin pienet säilytystilat. Jokaiselle asukkaalle on varattu pienehkö lukollinen lokero ja yksi kerros jääkaapissa. Minulle käyttööni on armeliaasti annettu jääkaapin alaosasta vihanneslokerot, joiden tilavuus on puolet pienempi kuin minkä tahansa muun hyllyn. Tunnen kuinka verisuoni ohimollani alkaa pullistua...

Päivä kului kauppareissuun ja harjoitteluraportin viimeistelyyn. Sovimme muiden Erasmuksien kanssa, että tapaamme iltasella Bumbliz Nordin rautatieasemalla ja menemme keskustaan irkkubaariin oluelle. Olimme samassa pubissa aikaisemmin viikolla pelaamassa bingoa ja paikka vaikutti rennolta paikalta, jossa on helppo oppia tuntemaan muita vaihtareita. Pöytäämme kerääntyi puolalaisia, kroatialaisia, unkarilaisia, brittejä, tanskalaisia ja sakkana pohjalla muutama suomalainenkin. Illan aikana sain mm kuulla, että Mika on tytön nimi saksankielisissä maissa, koska nimi päättyy a-kirjaimeen. Selittää hyvin sen, miksi kaikki Sveitsistä tulleet kaavakkeet ja sopimukset oli nimetty Frau Frimanille. Join illan aikana kaksi tuoppia olutta ja jaoin Suomalaisen Mikon kanssa lautasellisen ranskalaisia. Tapasin pubissa myös muutaman suomalaisen tytön, jotka olivat olleet jo useamman vuoden Bernissä töissä. Toinen heistä on nyt myös opiskelemassa yliopistolla ja on siis Erasmusopiskelijana.
Lähdimme irkkupubista puolenyön aikaan ja kokeilimme muutamaan yökerhoa, joista ensimmäinen, Cuba Bar, oli ahdas ja savuinen. Olimme myös vaaleahkon ihonvärimme kanssa selvästi vähemmistössä, joten vaihdoimme kohteliaasti paikkaa viereiseen Pery Baariin, jossa pääsimme sentään istumaan. Baarissa levyjä soittanut DJ oli taitava mutta musiikki kummallista. Ilta kului kuitenkin nopeasti ja hyvin pian kello olikin varttia vaille kebabkioski. Tulimme kotiin Moonliner-bussilla, joka tuntui kiertävän jokaisen Bernin lähiön ennen pysäkkiämme Bumbliz-Beetlehemissä.

14.10 15m2 kokolattiamattounelmaa

2005-10-14T13:58:00.000+02:00

Koska en ole vielä aloittanut kielikurssia ja varsinaiset opinnotkin alkavat vasta 24.10 sain nukkua pitkään hyvällä omallatunnolla. Heräsin 11 aikaan ja istahdin koneen ääreen. Olin viimekesän töissä Outokummulla Torniossa ja olin sopinut Tietojenkäsittelytieteen laitoksen kanssa, että kirjoittelen harjoittelujaksolta 10-sivuisen harjoitteluraportin ja saan vastineeksi muutaman opintoviikon, ehkä 5. Kirjoittelin harjoitteluraporttia melkein koko iltapäivän ja sain sen melko hyvälle mallille. Jos lauantain aikana saisin sen kokonaan valmiiksi niin olisipa sekin poissa jaloista.

Huoneeni on siis 13. kerroksessa ja täältä on hyvät näkymät melko pitkälle. Ikkuna on pohjoiseen päin, joten näkymät on muutamaa kerrostaloa lukuun ottamatta melko vihreät ja metsäiset. Jos asuisin toisella puolella käytävää, näkyisi ikkunasta hyvällä ilmalla Berner Oberlandin lumihuippuiset vuoret, jonne on matkaa kartalta katsottuna noin 50km. Eteläpuolen huoneissa on myös parvekkeet, joten selvästi asun täällä slummipuolella. Vuokrani on kuitenkin jonninverran halvempi - pitäköön vuorensa ja parvekkeensa. En polta ja kokolattiamattoja on vaikea tuuletella, joten en menetä paljoakaan.
Ikkunoiden edessä on paksut, metalliset, alaslaskettavat kaihtimet, jotka suodattavat todella tehokkaasti meteliä ja auringonvaloa. On hyvin vaikea sanoa, onko ulkona hurrikaani vai kaunis auringonpaiste jos kaihtimet ovat alhaalla. Yhtenä aamuna heräsin veden lotinaan ja ajattelin, että nyt tämä Sveitsin luonto näyttää todelliset kasvonsa. Avasin kaihtimet ja silmiä auringonpaisteessa siristellen totesin, että taitaa olla joku viereisessä huoneessa suihkussa. Sveitsiläisten perusteellisuuden tuntien kaihtimet suodattavat auringonvalon ja metelin lisäksi myös ydinsodan ja maailmanlopun.

Perjantai-iltana oli lapinpolt..tarkoitan saksalaisen tytön syntymäpäivät ja olimme päättäneet kokoontua hänen kerrokseen viettämään syntymäpäiviä. Kokoonnuimme 10. Kerrokseen pitkän pöydän ääreen ja söimme spagettia ja tomaattikastiketta, jälkiruuaksi suklaa- ja porkkanakakkua. Tarjolla oli myös venäläistä banaanille maistuvaa kakkua, jossa ei ollut käytetty banaania. Banaanikakku oli riittoisaa. Itsekin nieleskelin pientä nökäretta noin vartin ajan. Istuskelimme iltaa ja tutustuimme toisiimme. Erikoista oli, että suomalaiset tuntuivat olevan vähiten humalassa. Puolenyön aikaan menimme junalla keskustaan jossa tarkoituksemme oli löytää Silo niminen yökerho, joka oli paikallisista klubeista halvin ja nimenomaan halvin. Sisäänpääsymaksua ei ole toisin kuin sveitsiläisissä yökerhoissa yleensä. Huhut kertovat, että yökerhoon saattaa joutua maksamaan 10-15€ pelkästään sisäänpääsymaksua.

Silo oli pieni ja savuinen paikka täynnä ihmisiä. Erikoista oli se, että en ole ikinä nähnyt yhtä siistiä vessaa yhdessäkään suomalaisessa baarissa. Paikka oli muuten aika ränsistynyt, mutta vessa oli puhdas ja hyvässä kunnossa. Ei haissut, eikä ollut lavuaarit täynnä oksennusta toisin kuin esimerkiksi Tornion Kaupunginhotellissa aivan normaalina tiistai-iltapäivänä. Tulin kotiin muiden kanssa kahden jälkeen liikahtaneella Moonliner-bussilla. Istuin Kroatialaisen Erasmuskoomikon vieressä ja viisastelimme koko matkan bussin etuosassa partioineen turvamiehen kustannuksella. Kroatialainen Nikola tiesi myös hyvän kielikurssin ja hyvällä tuurilla aloitan sen jo ensi tiistaina. Mukava ilta.

13.10 Mjiister Friiimaaan!

2005-10-13T13:49:00.000+02:00

Porukat lähettivät taloudellisen selvityksen faksilla talomme asukastoimistoon, josta menin sitä heti yhdeksän aikaan hakemaan. Kyselin faksia kohteliaasti tiskiltä kun omaan työhuoneeseensa eristetty toimiston johtajatar pomppasi huoneestaan ja huutokäveli minua kohti niin, että oli pakko perääntyä pari askelta. ”Mjiister Friiimaan, piiiz loook to yör meilpooks!” Olin lähettänyt asukastoimistoon muutaman sähköpostin, jossa valittelin netin pätkimistä, mutta en ollut saanut vastausta heiltä. Nyt tämä rouvashenkilö tuohtuneena selvitti minulle kuinka heiltä oli oikein kahdesta kolmeen kertaan käynyt huoltomies koputtelemassa minun ovelle, koska heidän järestelmänsä toimii hienosti ja minun työasemani on todennäköisesti epäkunnossa jos nettiyhteys ei toimi asianmukaisesti. Koska en ollut saanut minkäänlaista vastausta sähköposteihini, oletin että asialle ei ole tarkoitus tehdä mitään. Nyt minua syytettiin siitä että en ole ollut kotona kun varta vasten on käyty ovella koputtelemassa. Mistä minä voin tietää, että täällä on iltaisin ulkonaliikkumiskielto täysin mielivaltaisesti ihmisten oviin koputtelevien huoltomiesten varalta! Otin faksin postilokerostai, kiitin ja mutisin jotain, että katotaan millon oon kotona ja että joo laitan vaikka sähköpostia...noita

Poliisiasemalla homma hoitui nopsaan nyt kun paperit oli kunnossa. Kävin 11 aikaan puistossa katselemassa ihmisten touhuamista ja söin take-away vaunun ruokalistalta kiinalaista kanaa ja nuudeleita. Myöhemmin tulin kotiin ja nukuin päiväunet. Taas.

12.10 Mika maahanmuuttoviranomaisilla

2005-10-12T20:46:00.000+02:00

Päivän epistolan oli tarkoitus olla seuraavanlainen: Maahanmuuttovirastossa paperit kuntoon ja oleskelulupa kouraan, Erasmusrahojen haku jostain yliopiston lukuisista toimistoista ja iltapäiväksi keskustaan kävelylle. Päivä lähti menemään helvettiä siinä vaiheessa kun menin poliisiasemalle ja sain kuulla, että olen unohtanut toimittaa selvityksen taloudellisesta tilanteestani. He kun haluavat varmistua siitä etten tule Sveitsiin rahattomana kerjuulle. Kävi ilmi, että helpoiten homman saa hoidettua siten, että porukat Torniosta lähettää faksilla kirjeen jossa vannovat tukevansa minua 1500 sveitsin frangilla kuukaudessa Sveitsissä oleskeluni ajan. Homma menisi väkisinkin huomiseen. Kävin kuitenkin hakemassa rapiat 800 Sveitsin frangia yliopiston kassalta ja tallustelin keskustaan katteleen maisemia.
Nettiyhteys pätki koko illan, joten kämpillä oli hivenen tylsää. Päätin ottaa ihan lyhyet torkut palautuakseni päivän kävelystä. Heräsin reilun tunnin päästä pää sekaisin kuin muurahaiskeko kevätsiivouksen aikaan. Kirjoittelin porukoille ”joo me maksetaan kaikki”-kirjeen pohjan ja laitoin sen pätkivän nettiyhteyden kautta mesellä Jarille.

Bernissä aloittaa tänä syksynä noin 75 uutta Erasmusopiskelijaa. Suomalaisia on jopa 6 joten ei tässä nyt ihan täysin ummikkona maailmalla tarvitse olla. Suomalaiset vaikuttavat olevan jopa melko aktiivisia illanviettoihin osallistujia, koska jossain vaiheessa iltaa käy usein niin, että kieli lipsahtaa suomen puolelle ja ihan ymmärrettävästi lapinpolttajat ja itävalta-unkarin keisarit ovat vähän ymmällään. Tähän asti on kuitenkin puhuttu sosiaalisesti englantia ja hyvä niin. Suomen lisäksi muita kansallisuuksia on kirjavasti: Saksa, Unkari, Englanti, Kroatia, Kiina, Venäjä, Sveitsi, Tanska, Espanja ja monia muita. Ranskalaisia, Ruotsalaisia tai Norjalaisia ei ole näkynyt.

11.10 Kamalasti ulkomaalaisia täällä!

2005-10-11T18:41:00.000+02:00

Heräsin melko väsyneenä, eikä oikein tuntunut mukavalta nousta sängystä. Menin keittiöön ja paistoin itselleni tukevasti kananmunaa ja pekonia. Arvelin, että tulen pyörimään koko päivän kaupungilla ylimääräinen energia voisi olla tarpeen. Keittiössä tapasin toisen sveitsiläisen tytön, jonka kanssa juttelin aikomuksistani päivälle. Tarkoitukseni oli vierailla kansainvälisessä toimistossa ja hoitaa asiat kuntoon ulkomaalaisviraston kanssa. Kyselin häneltä reittiä rautatieasemalle ja voi olla, että vaikutin täysin toivottomalta, koska hän hetken mietittyään totesi, että voisi yhtä hyvin näyttää minulle reitin asemalle ja näyttää junien toiminnan muutenkin.

Keskustaan päästyäni menin kv-toimistoon kysymään paikallista Erasmusyhteyshenkilöäni Stefan Ackermannia. Hän ei ollut vielä tuolloin tavattavissa ja sain kuulla, että saisin odottaa kolmisen tuntia. Lähdin käveleskelemään kaupungille tutustumaan keskustaan. Sää oli edelleen todella hieno. Aurinko paistoi ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. Menin keskustassa sijaitsevalle Bärnenplazelle, jossa oli jonkinsortin markkinat meneillään. Sotilasorkesteri soitti, ihmiset söivät ulkona lounastaan, muutama tyyppi pelasi jättimäistä shakkia ja torikauppiaat tekivät kauppaa. Ostin muutaman postikortin ja palan hasselpähkinä-vaniljasuklaata torin läheltä olevasta kaupasta ja käveleskelin ympäriinsä. Muutaman tunnin vaeltelun jälkeen aloin olla todella väsyksissä. Kävelin yliopiston vieressä olevaan puistoon ja asetuin selälleni puiselle divaanille puiston laitaan. Aurinko paistoi lämpimästi ja vaikka puisto on aivan rautatieaseman yläpuolella, ei meteliä oikeastaan ollut juurikaan. Säpsähdin hereille noin vartin päästä ja silmiäni hieroen koetin päästä takaisin todellisuuteen. Olin nukahtanut divaanille kuin pikkuvauva.

Vaikka päivä oli ollut mukava ja asiat olivat päällisin puolin hyvin, olin hieman hermostunut, että en tutustuisi muihin erasmusopiskelijoihin, koska en voinut osallistua saksankurssille olemattoman kielitaitoni vuoksi. Onhan Bern ihan kiva paikka, mutta yksin ollessa siitä on ehkä vaikeampi nauttia. Tallustelin kohti kv-toimistoa, jossa sain jälleen kerran kuulla, että Stefan ei ole tavattavissa. Istahdin odottelemaan ja kohta paikalle tuli muutama muukin Erasmus-opiskelija. Toinen oli pitkä ja karvainen poika oli nimeltään Antonio, kotoisin Espanjan itärannikolta ja toinen pieni vaalea tyttö Saksasta. Jutustelu alkoi sujua aika nopsaan ja kv-toimistossa asioinnin jälkeen menimme kolmestaan kahville läheiseen opiskelijaruokalaan. Molemmat olivat mukavia ja puheliaita tyyppejä.

Olin tavannut jo Jyväskylässä Mehtälän Katrin, joka on toinen Jyväskylästä tuleva erasmus. Olimme hänen kanssaan yhteydessä messengerilllä ja sain kuulla, että kielikurssilaiset aikoivat istua iltaa meidän talossamme muutamaa kerrosta ylempänä. Piipahdimme Antonion ja Janinen kanssa asuntoamme lähellä olevassa Coop-kaupassa ostamassa hieman olutta, sipejä ja viinirypäleitä illanistujaisia varten ja menimme paikalle kahdeksan aikaan illalla kuten oli sovittu. Kerroksen 19 olohuoneessa oli jo istuskelemassa kymmenkunta tyyppiä, joista valtaosa oli tyttöjä. Itse asiassa minun ja suomalaisen Mikon lisäksi paikalla ei ollut ketään muita miehenpuolia. Istuskelimme ja juttelimme niitä näitä muutaman tunnin ajan. Osa joi viiniä tai olutta, osa pitäytyi mehulinjalla. Kun tulin myöhemmin takaisin omaan huoneeseeni olin jälleen hyvin väsynyt. Pää tyynyn, taju pois ja unta aamuun asti.

10.10 Ensimmäinen maanantai

2005-10-10T18:39:00.000+02:00

Maanantai-aamuna touhusin kaikenlaista yksin keittiössä. Tapasin mukavan Unkarilaisen pojan, joka kohteliaasti keitti minulle kupin kahvia ja tarjosi myös suklaata. Olin hivenen pihalla keittiön ja yhteisten tilojen käytön suhteen ja taisin osua kerroksessa osuvan Sveitsiläisen tytön äidinvaistohermoon, koska hän lupautui näyttämään minulle tien bussipysäkille ja sitäkautta myös Bernin keskustaan. Bussipysäkki on aivan talomme vieressä, joten kyyti oli aika simppeli oppia nyt kun joku vaivautui näyttämään tien. Junaa en vielä oppinut käyttämään, mutta ajattelin, että ehkä jo seuraavana päivänä kokeilisin rautateiden toimivuutta paikallisliikennevälineenä.

Maanantaina asioin ensimmäistä kertaa yliopiston päärakennuksen toimistossa, josta sain kartan ja suunnan yliopiston kansainväliseen toimistoon. Kansainvälisessä toimistossa minulle kerrottiin, että kontaktihenkilöni Stefan Ackermann ei ole tänään tavoitettavissa ja että minun tulisi tulla tiistaina uudelleen. Sain myös kuulla, että saksankielen tasoni on niin kamala etten voi osallistua Erasmusopiskelijoille tarkoitetulle intensiivikurssille. Sain ohjeet käydä kyselemässä yksityiseltä kielikursseja järjestävältä taholta kurssien hintoja ja aikatauluja. Yliopisto kuulemma maksaa saksankielen peruskurssini kustannukset, joka näin äkkiseltään kuulostaa melko mukavalta. Katotaan nyt pääsenkö ilmoittautumaan jollekkin kurssille. Kävin tekemässä kielikokeen yksityisellä Migros-nimisellä kielikurssilla, mutta tämän kielikurssin aikataulut näyttäisivät menevän päällekkäin taloustieteellisen tiedekunnan kurssien kanssa. Asiaa selvitellään.

Piipahdin myös pikaisesti taloustieteellisen tiedekunnan yhteyshenkilö Philip Ackermannin luona. Hän oli mukava ja rento heppu joka kertoi kursseista ja niille ilmoittautumisista. Asia hänen kanssaan tuli hoidettua melko nopeasti. Tulin kotiin viiden aikaan todella väsyneenä. Olin kävellyt koko päivän ympäri keskustaa, mennyt väärällä bussilla ihan väärälle puolelle kaupunkia, tullut takaisin keskustaan, ottanut oikean bussin kohti kotia, käynyt ekaa kertaa ruokakaupassa jossa en erottanut olutpulloa ruokaöljypullosta, tullut kotiin, paistanut bratwurstia pannulla, todennut että se ei kypsy ollenkaan, laittanut nämä valkoiset makkarat uuniin, jossa ne poksahtivat keskeltä halki, mutta osoittautuivat lopulta ihan syötäviksi ja lopulta popsinut makkarat ketsupin kera. Olin melko poikki. Kun pääsin omaan huoneeseeni, kaaduin sänkyyn, nukuin tunnin, heräsin, kokeilin nettiä, se toimii, juttelin Marin ja Jarin kanssa, pesin hampaat ja laitoin uudelleen nukkumaan melko väsyneenä. Asioiden hoitaminen ja jatkuva käveleminen on osoittautunut raskaaksi sekä hekisesti, että fyysisesti. Olen ollut kuitenkin hyväntuulinen jopa väsyneenä, eikä masennus tai koti-ikävä ole päässyt vielä yllättämään. Oikeastaan olen ollut melko yllättynyt reippaasta asennoitumisestani uuteen ympäristöön. Kaiken kaikkiaan alku on ollut paljon helpompi kuin oletin. Kai se on kiinni asennoitumisesta...

Matka Sveitsiin ja ensimmäiset päivät

2005-10-09T18:34:00.000+02:00

Lähdin Jyväskylästä bussilla kohti Helsingin lentoasemaa olo hieman krapulaisena edellisen illan läksiäisistä johtuen. Nukuin suurimman osan matkasta ja vasta Helsinki-Vantaan lentoasemalla piti ensimmäistä kertaa keskittyä matkustamiseen lähtöjärjestelyiden hoitamiseksi. Toiminta lentoasemalla eteni ongelmitta ja hyvin pian huomasin istuvani lentokoneessa matkalla Zürichiin.

Lentokoneen laskeuduttua 15minuuttia etuajassa lähettelin ”hengissä ollaan”-viestit Marille ja Äitille, ilmoitin Sarille perillä olostani ja lähdin etsimään rinkkaani matkatavaroiden palautuspaikalta. Rinkka tipahti hihnalle ensimmäisten joukossa ja lähdin kävelemään kohti lentoaseman kellarissa sijaitsevaa rautatieasemaa. Ostin liput tiskiltä, jossa minulle myytiin 24 tunnin lippu, jolla sai ajelle kaikilla Zürichin julkisilla ajoneuvoilla seuraavan vuorokauden ajan. Juna löytyi kerrosta alempaa ja lähti välittömästi kohti keskustaa kun istahdin penkkiin. Matkan alku sujui siis todella sujuvasti, eikä matka tuntunut pitkältä, koska nukuin suurimman osan matkasta.

Junamatka lentoasemalta Zürichiin kesti kymmenisen minuuttia. Istuin vastapäätä ketjussa polttavaa väsyneen näköistä miestä, joka alkoi loppumatkasta jutella kanssani. Juttelimme mm. Haglöfsin takistani, jonka leikkauksesta ja istuvuudesta hän tuntui tykkäävän.
Sari tuli minua vastaan päärautatieasemalle, josta oli noin 15 minuutin kävelymatka asunnolleen. Kämppä oli todella hyvällä paikalla aivan keskustassa. Perille päästyämme heitin tavarat Sarin huoneeseen, kävin tervehtimässä Sarin veljeä Juhaa ja Itävaltalaista Johannesta, jotka olivat myös vierailemassa Sarin luona. Pikaisen suihkussakäynnin ja vaatteidenvaihdon jälkeen menimme talon ylimpään kerrokseen, tai pikemminkin koko rakennuksen katolle, jossa oli todella mahtavan näköalan tarjoava kattoterassi. Söimme uunissa paistettuja sämpylöitä tomaatti-herkkumössötäytteellä ja sulatetulla mozzarellalla päällystettynä. Pöydässä oli myös olutta, viiniä, erilaisia juustoja ja hapankorppuja, jotka menivät tehokkaasti kaupaksi. Ilta oli lämmin ja vasta puolenyön aikaan alkoi tulla hieman vilpoinen, mutta silti huppari riitti lämmikkeeksi. Paikalle tuli myöhemmin myös Sarin työkaverit, joiden kanssa piipahdimme läheisessä pikkubaarissa muutamalla oluella. Ilta oli todella miellyttävä ja huomasin puhuvani englantia jännittämättä ja melko sujuvasti – jopa usean oluen jälkeen! Yöllä vielä pikaiset kebabit vatsantäytteeksi ja nukkumaan.

Sunnuntai alkoi tukevan muna-pekoni-kahvi-jogurtti-tuoremehu-aamiaisen nauttimisella. Lähdimme käymään Zürichin yläpuolella kohoavalla kukkulalla puolentoista tunnin vaellusretkellä, jonka lopuksi huipulla olevalla ravintola-alueella nautittiin kevyehkö välipala oluen ja bratwurstin muodossa. Kun olimme saattaneet Johanneksen junalle kävin ostamassa itselleni Halbtax ja Gleis 7-kortit, joilla saan huomattavia alennuksia Sveitsin sisäisessä junaliikenteessä. Ensimmäisen kerran pääsin nauttimaan alennuksesta matkallani Zürichista Berniin – en maksanut matkasta mitään. Gleis 7 kortilla kaikki ilta seitsemän jälkeen liikahtelevat junat ovat ilmaisia. Sinne jäi Zürich ja matka kohti Berniä alkoi. Sarille suuri kiitos pehmeästä laskeutumisesta vieraaseen maahan!
Saavuin Bernin rautatieasemalle noin yhdeksän kantturoissa karkeasti arvioiden. Kun ei suosiolla junia tai busseja ruvennut löytymään, päätin näyttää Sveitsille mistä poro kakkii ja hurautin taksilla koko viiden kilometrin matkan asunnolleni Studentenlogierhaus Tscharnergutiin. Hintaa tuli melko paljon, mutta ei sitä yömyöhään kovin pitkään kehtaa vieraassa maassa hölmönä pööpöillä. Avaimen sain ulko-oven viereisestä automaatista koodin syöttämällä ja pääsin onnellisesti sisään. Voin kertoa, että päivä oli fyysisesti hyvin väsyttävä. Sammuin välittömästi pään koskettaessa tyynyä.

Asun Studentenlogierhaus Tscharnergutissa, joka on paikallisen opiskelija-asuntosäätiön omistama 20-kerroksinen talo. Huoneeni on 13. Kerroksessa, jossa minulla on 15m2 huone. Jaan vessan ja suihkutilat muiden kerroksessa asuvien 12 henkilön kanssa. Kerroksessa asuva väki on sekä Sveitsistä, että muualta maailmalta, kaukaisin tulokohde lienee Kiina. Huoneeni on varusteltu sängyllä, pöydällä, pienellä kirjahyllyllä ja jalkalampulla. Huoneessa on myös lavuaari ja vaatekomero. Kokolattiamatto vaatii hieman totuttelua, mutta muuten paikka on melko siisti ja hyväkuntoinen. Ei siis valittamista asunnon suhteen. Asunnon kylkiäisenä tarjotaan 15Chf:n (10€) Wlan-internet yhteyttä, joka toimii aika huonosti ja pätkii ruuhkaisempana aikana. Valitin asiasta sähköpostitse, mutta vaikutta siltä ettei ketään kiinnosta.